Syksy Soulissa

Aika lähteä

2008-12-19T13:27:00.003+09:00

Viimeinen päivä Soulissa, lähdemme puolentoista tunnin päästä lentokentälle. Viimeiset viikot ovat menneet jo melko lomaisissa tunnelmissa, mutta "oikean" loman alkaminen on mukavaa. On aika hieman summata syksyn saldoa.

Aikani Soulissa on eittämättä ollut yksi mielenkiintoisimmista ajanjaksoista elämässäni. Olen pitkään halunnut kokeilla millaista olisi asua toisessa maassa, ja nyt se on koettu. Yllättävän nopeasti tännekin kotiutui, mutta on se oma maa vain mansikka - tuttu kulttuuri, tutut ruoat, hiljaiset metsät, järvet ja jurottavat hiljaiset suomalaiset ovat mahtavia asioita. Näitä joudun tosin odottamaan vielä puolitoista kuukautta, mutta tropiikin aurinko hälventänee koti-ikävää.

Asioita joita tulen kaipaamaan:
- edullinen ja maistuva ruoka, varsinkin barbeque (ja toki kimchi!)
- 24h saatavilla oleva edullinen olut
- norebang eli karaokehuoneet
- edulliset taksit
- hymyilevät ihmiset
- kaunis luonto
- suurkaupungin syke

Asioita, joita ilman voin elää:
- kielimuuri
- Soju eli vesikossu
- asunnon jakaminen 6 ihmisen kanssa
- suurkaupungin syke

Tästä hetkestä helmikuulle aika kuluu siis Thaimaassa, Malesiassa ja Indonesiassa reissaillen, ohjelmassa ainakin sukellusta, yleistä rentoutumista ja jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, myös laskuvarjohyppäämistä.

Go SK Telecom!

2008-12-10T22:43:00.002+09:00

Olin juuri elämäni ensimmäisessä koripallomatsissa, vastakkain olivat Seoul SK Telecom ja Seoul Samsung. Täällä ei siis tiimin pääsponsorin nimeä pidetä vakan alla. Okei, ensinmainitun joukkueen virallinen nimi on Seoul SK Knights, mutta ei kukaan katsomoissa mitään ritareita huutanut vaan "Seoul SK!" ja "Seoul Samsung!" -huudot kilpailivat keskenään. Eikä se "SK" tosiaankaan tule Seoul Knightsistä vaan tuosta puhelinyhtiöstä. Eipä siinä mitään, kyseinen pulju onkin mitä mainioin yhtiö, suomalaisen puhelimeni tekstiviestit toimivat täällä vain SK:n verkossa, kiitos siis heille. Samsung taas sponsoroi täkäläistä yliopistoamme, joten olimme kahden vaiheilla kumpaa joukkuetta haluaisimme kannattaa.

Lipunmyyjätytön kysyessä kumman joukkueen kannatuskatsomoon tahtoisimme mennä, luin neitosen rintamuksesta ääneen Knightsin nimen ja valinta osoittautuikin oikeaksi - he voittivat ottelun reilulla marginaalilla. Koko tapahtuma oli melko keskittymishäiriöistä kakofoniaa mutta pelattiin siellä aina välillä koripalloakin. Muutaman minuutin välein ottelu keskeytettiin tv-lähetyksen mainoskatkojen ajaksi ja joukkueiden mainosmaskotit tulivat tanssimaan kentälle mainoskylttejä heiluttelevien cheerleader-tyttöjen kanssa. Oli Anycall-logomies, KrazeeBurger-hampurilainen, Pocari Sweat -tölkki (kuka hullu juo Hiki-nimistä urheilujuomaa?) ja Crispy Cream -jäätelöpallo. Samalla kentältä luututtiin pelaajien hikeä Anycall-mopeilla. Kaiken aikaa ämyreistä pauhasi erilaisia SK -aiheisia kannustusjumputuksia ja huutosakkien vetäjät piiskasivat kannustajia yhä kovempaan mekkalaan. Tunnelmaa oli kuin SM-liigan paikallispelissä, ainoana miinuksena oli oluttarjoilun puuttuminen - jaksaako joku katsoa urheilua kuivin suin? Jaksoimmehan me, ja urheilun jälkeen toki maistuu aina pikkusuolainen joten kävimme vielä hampurilaisella ja oluella ennen kämpille palaamista.

Viimeinen viikko Soulissa käynnistyy pian, ja huomenna on viimeinen koulupäivä. Pari kouluprojektia vaatii vielä viimeistelyä ennen palautusta, mutta loppusuoralla tässä tosiaan ollaan. Kieltämättä olo on hieman haikeakin, mutta toisaalta on mukavaa jatkaa eteenpäin. Varsinkin kimppa-asumisesta arvalla valittujen, lähinnä saksaa puhuvien ihmisten kanssa olen jo saanut tarpeekseni. Ensi viikon perjantaina onkin sitten edessä siirtyminen etelän lämpöön palmujen katveeseen ja korallien kupeeseen.

Soul on noussut suosikkikaupungikseni, ja Korea on aivan liian vähän maailmalla tunnettu helmi. Upea luonto, miellyttävä ilmasto, ystävälliset (joskin valitettavan kielitaidottomat) ihmiset, turvallisuus, edullinen hintataso ja toimiva infrastruktuuri tekevät maasta mukavan asua ja matkustaa. Aasiassa vaihto-opiskelua harkitseville voin suositella Koreaa lämpimästi tutumpien Malesian, Thaimaan yms. vaihtoehtona. Itse olen tyytyväinen, että en päässyt ykkösvaihtoehtooni Bangkokiin opiskelemaan.

Kiinassa

2008-12-02T15:42:00.017+09:00

10 päivän Kiinanreissu on nyt takanapäin, tässä hieman tunnelmia.

Matkan ensimmäinen etappi oli Peking, jota kai nykyisin kuuluisi kutsua Beijingiksi. Merkittävä ero Koreaan verrattuna oli kylmyys - varsinkin iltaisin elohopea painui monta astetta pakkaselle ja leveitä katuja pitkin puhaltaneet tuulet tekivät pakkasen vieläkin läpitunkevammaksi. Varsinkin kun ainoa takkini on täysin soveltumaton talvikäyttöön. Hostellissammekaan pakkasta ei päässyt pakoon, sillä 10 hengen dormimme ovi sijaitsi kerrossänkymme vieressä, ja se johti suoraan ulos, eli aina kun joku kulki ovesta, saimme raikkaan pakkastuulahduksen niskaamme. Huoneen toisessa päässä nukkuvilla oli kyllä lokoisat oltavat lämmittimen vieressä.

Vaikka Soul ja Beijing ovat saman kokoluokan kaupunkeja, Beijing on monin verroin saastuneempi ja likaisempi. Näkyvyys on normaalina päivänä olematon kaikkialla leijailevan savusumun vuoksi, ja hengitystiet ovat kovilla. Erään lähteen mukaan kaupungissa oleskelu vastaa jopa 70 savukkeen polttamista päivässä - olen hieman skeptinen väitteen suhteen, mutta aivan omassa luokassaan olevan Kairon jälkeen Beijing on saasteisin näkemäni kaupunki. Monet hökkeleissä asuvat ihmiset lämmittävät kotinsa yhä kivihiilellä, ja autoja on lähes kolme miljoonaa - muutama sähköbussi ei tee kesää siinä sopassa.

Historiallisia nähtävyyksiä kaupungissa ei juuri ole Kielletyn kaupungin ja muutamien temppelien lisäksi. Kielletty kaupunki oli kieltämättä vaikuttava, samoin kuin sen vieressä oleva Taivaallisen rauhan aukio, maailman suurin laatuaan. Aukion laidalla Kielletyn kaupungin portin yllä roikkuu valtava Maon kuva, ja mies itse lojuu muumioituna aukion keskellä mausoleumissaan. Ruumista voi käydä katsomassa ilmaiseksi, ja hyödynsimmekin tämän tilaisuuden. Tuhannet kiinalaiset jonottivat päästäkseen laskemaan kukkia Maon patsaan eteen ja nähdäkseen pilkahduksen säilötystä Puhemiehestä. Lasivitriinissään punalipun alla makaavaa ukkoa voisi luulla vahanukeksi punakassa valaistuksessa, mutta rankasti hapertuneen oloinen korva antaisi olettaa kyseessä olevan aidon asian.

Temppeleistä jäi parhaiten mieleen buddhalainen Lama-temppeli, jossa suitsukkeet savusivat, rukouspyörät pyörivät ja tunnelma oli muutenkin mystisempi kuin kliinisissä korealaistemppeleissä. Temppelin suurimman rakennuksen sisällä seisoi 18-metrinen puinen Maitreya-hahmon patsas, joka oli vaikuttava ilmestys.

Miellyttävä yllätyslöytö oli valtava 798-taidealue, joka sijaitsi vanhojen tehdasrakennusten sisällä hieman keskustan ulkopuolella. Kymmenet elleivät sadat pienet ja suuremmatkin galleriat täyttivät alueen, ja kaikkiin oli ilmainen pääsy. Esillä oli lähinnä kiinalaista nykytaidetta, ja täytyy sanoa, että keskimääräinen taso oli erittäin korkea näin maallikon silmin. Isona, kun olen miljonääri, tulen hankkimaan maalauksia näistä gallerioista ainakin muutaman huoneen seinille. Nyt oli tyytyminen muutamaan julisteeseen jotka postitin Suomeen, sikahintainen postitus olikin suurempi kuluerä kuin julisteiden hinta.

Niin, ja tulihan se pakollinen Pekingin ankkakin testattua, ei kerää kyllä ylisanoja allekirjoittaneelta. Ankan rasvaprosentti on "ihanteellisesti" lähellä viittäkymmentä ja aterian jälkeen meille tarjottiin vielä ankanrasvakeittoa, joten kokemus oli raskaahko.

Muutamista kohokohdista huolimatta Beijingistä jäi tylsähkö kuva. Historiallista nähtävää on suhteellisen vähän, suurin osa vanhoista kaupunginosista on jyrätty kiiltävien ostoskeskusten ja uusien korkeiden asuintalojen alta, ja mittakaava on "kilometrin levyisistä" kaduista johtuen liian suuri. Toki talvisella kylmyydelläkin oli vaikutuksensa näihin tunnelmiin, mutta en tiedä tuntuisiko kaupunki saasteineen sen mukavammalta kesähelteillä.

Aivan toista maata sen sijaan oli päivn retki pääkaupungista Kiinan muurille. Suuntasimme n. 100 km päässä Beijingistä olevalle muurinpätkälle, jossa patikoimme n. 8 kilometrin matkan muuria pitkin Jinshanlingista Simataihin. Sääkin suosi meitä - aurinko paistoi, ilma oli kirkas ja lämpöä oli juuri sopivasti. Muurilla ei ollut juurikaan ihmisiä, muutama kymmentä patikoijaa ja saman verran kaupustelijoita, jotka onneksi luovuttivat seuraamisemme ehkäpä kilometrin jälkeen. Maisemat olivat henkeäsalpaavat, muuri polveili vuoristossa silmänkantamattomiin ja täydellinen hiljaisuus oli musiikkia korville. Reitti oli juuri sopivan haastava, paikoin nousut ja laskut olivat melko jyrkkiä ja muuri lähinnä irtonaista kivimurskaa, mutta enimmäkseen matkanteko oli sen verran leppoisaa että puuha ei maistunut liikaa suorittamiselta. Joskus olisi vielä hienoa tehdä useankin päivän patikkaretki muurille makuupussin ja kunnon varusteiden kera, mutta jää nähtäväksi toteutuuko tämä toive koskaan.

Viiden Beijinginpäivän jälkeen suuntasimme parinsadan kilometrin päähän koilliseen Chengden kaupunkiin. Bussimatka kesti noin viisi tuntia, josta ensimmäiset puolitoista edettiin etanavauhtia kaikkia mahdollisia tienpientareita pitkin matkustajia keräillen ja mukaan huudellen. Bussin ikkunan takana vilisseet maaseutumaisemat olivat melkoisessa kontrastissa miljoonakaupungin kiillon kanssa. Suuri osa rakennuksista oli todella nuhjuisen näköisiä ja luultavasti olivat remontin tarpeessa jo pari vuosikymmentä sitten.

Itse Chengde ei ollut aivan matkaoppaan lupaama unelias pikkukaupunki, vaan arviolta sadan tuhannen asukkaan kuhiseva keskittymä. Kylmän hostellin jälkeen hemmottelimme kolottavia luitamme hotellihuoneella, joka irtosi varsin kohtuulliseen hintaan. Kaupungin varsinainen päänähtävyys oli vanha keisarin kesäpalatsi. Itse kesäasumus oli tylsääkin tylsempi (ja vieläpä kallis) kompleksi mutta sitä ympäröivä suuri puisto taas mitä kaunein näky. Keskellä oleva lampi oli jäässä ja paikalliset luistelivat siellä, laskeva aurinko kultasi vastapäiset kukkulat ja käyskentelipä ympärillämme (puistoon aidattuja) peurojakin. Laskeva aurinko vei mennessään myös vähäisen lämmön ja pakkanen kiristyi nopeasti lähelle kymmentä astetta joten ulkona ei tehnyt juuri mieli oleskella pimeän tultua.

Aikaisin seuraavana aamuna kävimme vanhassa buddhalaistemppelissä, joka olikin mieleenpainuva kokemus. Suurehko temppelialue huokui tiibetiläistunnelmaa, suitsukkeensavu leijaili kaikkialla ja pääsalin yli 20-metrinen 42-kätinen patsas oli - noh, suuri.

Chengdestä palasimme Beijingiin tupakansavuisessa bussissa, ei mikään mieltäylentävä kokemus. Tuntuu siltä että lähes jokainen kiinalaismies tupakoi, ja tupakaksi pistetään missä vain - bussissa, ostoskeskuksessa, junassa. Syljeskely on myös täkäläisten suosikkiharrastus, eikä se ole Kiinassa lainkaan sosiaalisesti epäsoveliasta. Kurkusta kurlataan ja köhitään kaikki irtain liikkeelle, muotoillaan suussa klimpiksi ja sylkäistään tuotos ylpeänä kaaressa bussin lattiaan, kadulle, elokuvateatterin aulaan, kukkaruukkuun, mitä nyt sattuu edessä olemaan. Myöskään yskimistä ei pyritä peittelemään kädellä, ja vierustoveri voikin köhiä muina miehinä naamaasi. Ero Koreaan on melkoinen, täällä ihmiset välttävät pärskyttämistä niin huolellisesti, että pitävät kirurginmaskia naamallaan jos liikkuvat köhäisinä tai aivastellen julkisilla paikoilla (toinen syy maskin pitämiseen ovat ilmansaasteet, niin Kiinassa kuin Koreassakin - tosin pienhiukkasiltahan naamari ei suojaa).

Illalla suuntasimme juna-asemalle, josta astuimme kohti Shanghaita suuntaavaan yöjunaan. Juna oli varsin mukava, matkustimme neljän hengen makuuhytissä kiinalaisen isän ja pojan kanssa, tosin isä kuorsasi koko yön melkoisella jyrinällä. Suurin häiriötekijä oli kuitenkin kipeä ja turvonnut kurkkuni, jatkuva altistuminen kylmälle ja saasteille oli saanut minut sairastumaan, ja surkeasti nukutun yön jälkeen olo oli melko kurja saapuessamme Shangaihin.

Heikko olo jatkui koko kolmen päivän loppureissumme ajan, joten otimme reissun finaaliosuuden melko rauhassa. Kävimme katsomassa kökköjä hollywood-leffoja halpaan hintaan, istuimme kahviloissa ja kävelimme rauhassa kaupungilla. Sää oli mukavan lämmin ja aurinkoinen, ja kaupunki paljon Beijingiä miellyttävämpi ja jollakin tapaa enemmän "ihmisen kokoinen", jos tällaista termiä voi 15 miljoonan asukkaan metropolista käyttää. Pilvenpiirtäjiä kyllä riitti, mutta kadut olivat kapeampia ja tunnelma lämmin. Kaupungista löytyykin varmaan maailman futuristisimmat talot, jokainen uusi rakennus kilpailee vanhojen kanssa mielikuvituksellisuudessaan - seikka jota toivoisi näkevänsä useammassakin suurkaupungissa. Jotkin talot tuovat mieleen Gotham Cityn, eräs näyttää siltä kuin katolle olisi laskeutunut lentävä lautanen ja kaikille kuvista tuttu TV-torni on suoraan tulevaisuudesta. Jättimäisten videoscreenien (eräs n. 20x10-metrinen kulki laivalla joessa edestakaisin) ja valomainosten määrä vetää vertoja jopa Tokiolle. Tällaiselta suurkaupungin tulee näyttää! Valitettavasti saasteet vaivasivat myös Shanghaita ja keskustan ulkopuolelta katsottuna kaupungin yllä erottuikin kellertävänruskea savupilvi.

Ehtaa "2000-lukua" on myös lentokentän ja keskustan väliä sukkuloiva magneettien päällä kelluva Maglev-juna joka yltää matkan aikana 430 km/h huippunopeuteen. 30 kilometrin matka taittuu hieman yli seitsemässä minuutissa, tosin huippunopeudella ehditään matkustaa ehkä kymmenen sekuntia ennen kuin juna alkaa jo jarruttaa.

Nyt Koreaan palaamisen jälkeen edessä on vielä muutama viikko koulua, 19. joulukuuta pitäisi lentää Bangkokiin mutta tämänhetkinen tilanne siellä on vähintäänkin epäselvä. Toivottavasti kenttä saadaan auki tuohon mennessä, muuten pitää alkaa metsästämään hintavia lippuja Malesiaan tai Indonesiaan ja joulunvietto perheen kanssa jää haaveeksi.

Kaesongin-reissun kanssa olimme melko onnekkaita - kuten moni on varmaan lukenut lehdistä, retket etelästä sinne on nyt lopetettu ja mm. muutamalta vaihtarikaverilta kyseinen matka peruuntui viime hetkellä.

Minä lähden Pohjois-Karjal.. eiku

2008-11-21T20:53:00.011+09:00

... no jonnekin pohjoiseen kuitenkin, eli päiväretkelle Kaesongiin 100km pohjoiseen Soulista. Eteläkorealainen Hyundai Asan pyörittää teollisuustoimintaa rajan takaisella erityistalousalueella ja järjestää myös päiväretkiä läheiseen 150 000 asukkaan kaupunkiin. Mistään omatoimireissusta ei todellakaan ole kyse, vaan joka aamu kahdeksan bussin kolonna vyöryy rajan yli mukanaan lähinnä eteläkorealaisia turisteja. Retki on naurettavan kallis, eikä liene epäilystäkään etteikö suurin osa summasta menisi Kim Jong-il:n vapaa-ajanviettorahastoon tai vankileirien kunnossapitoon, mutta eihän tällaista mahdollisuutta voinut silti jättää hyödyntämättä kun yksi maailman suljetuimmista valtioista on lähes kivenheiton päässä.

Ensi töiksemme olimme myöhästyä koko reissulta, koska lähtö oli klo 6.10 ja metromatka kestikin yli puoli tuntia harvan vuorovälin takia. Ehdimme kuitenkin bussiin täpärästi, ja matka kohti rajaa saattoi alkaa. Rajan tuntumassa sijainneessa terminaalissa saimme tyylikkäät kirjekuoren kokoiset "viisumit" kaulaamme, jonka jälkeen odottelimme bussissa hyvän tovin ennen kuin pohjoisen puolelta suvaittiin lähettää sotilasajoneuvo saattamaan bussiletkaamme. Matkapuhelimet yms. elektroniikka kameraa lukuun ottamatta oli jätettävä rajan tälle puolen. Valokuvaus olisi sallittua vain tarkoin rajatuissa paikoissa ja paluumatkalla rajanylityksen yhteydessä jokaisen kameran muistikortin sisältö tutkittiin.

Rajan toisella puolella ajoimme ensin em. erityistalousalueen lävitse, joka näytti melko normaalilta modernilta teollisuusalueelta. Siellä siis voidaan kätevästi teettää työtä lähes nollahinnalla, ja Pohjois-Korean hallitus vieläkin kätevämmin imaisee tämän vähänkin hinnan omiin taskuihinsa. Pian pääsimme kuitenkin "aidolle" maaperälle, ja näkymät muuttuivat dramaattisesti.

Ensimmäinen ero etelään verrattuna oli se, että puita tai mitään kasvillisuutta ei ollut missään. Kaikki kukkulat oli parturoitu sileäksi - ilmeisesti polttopuuksi talven kylmien hetkien varalle. Ja puiden lehdet ja aluskasvillisuus lienevät pelastaneet monet nälkäkuolemalta katovuosina - nälänhätähän on ollut enemmän tai vähemmän pysyvä olotila Pohjois-Koreassa jo pian kaksikymmentä vuotta. Moottoriajoneuvoja ei näkynyt kolonnaamme lukuunottamatta missään muutamaa puolivuosisataista traktorinromua lukuunottamatta - eikä niidenkään toimivuudessa tainnut olla hurrattavaa, sillä työ tehtiin härkien avustuksella ja hartiavoimin. Talot olivat surkeita kivihökkeleitä. Joka risteyksessä seisoi sotilas punainen lippu kädessään - jos jonkun nähtäisiin ottavan valokuvia bussista käsin, hän nostaisi lipun ilmaan. Mitä sitten olisi tapahtunut, jäi näkemättä. Paikallisia asukkaitakin näkyi siellä täällä, mutta sotilasvartio sai koko tilanteen tuntuvan siltä kuin olisimme ajamassa vankilan läpi. Joka ei tietenkään ole kaukana totuudesta.

Retken varsinaiset nähtävyydet eivät olleet kummoisiakaan - vesiputous ilman vettä ja muutama temppeli. Minne tahansa menimmekin, alue oli visusti eristetty ulkomaailmasta. Portit auki, bussit sisään, portit säppiin. Ainoa suora kosketus pohjoiskorealaisiin olivat matkamuistomyymälöiden myyjät ja teetä myyvät naiset - sekä jatkuvasti meitä silmällä pitäneet salaisen poliisin agentit tai mitä lie olivatkaan.

Kiinnostavinta antia oli siis bussin ikkunoista näkyvä elämä, Kaesongin kaupungin verkkainen elämä oli todella jotakin erilaista. Kiehtovaa ja samaan aikaan surullista. Vanha mies polkupyöräilemässä lapsenlapsi etukorissa, eukko olkikuormaa kantamassa, pojat pelaamassa jalkapalloa. Varovaisia uteliaita katseita busseja kohti - välissä olleet sotilaat pitivät kuitenkin huolen siitä että kaikki vuorovaikutus oli mahdotonta. Missään ei ollut mainoskylttejä, näyteikkunoita tai mitään mistä olisi voinut päätellä olevansa 1950-lukua myöhemmässä ajassa. Ainoat kuvat olivat kommunistisia propagandajulisteita ja Kim-kaksikon potretteja. Jokainen mahdollinen maakaistale oli valjastettu pelloksi, eräässä paikassa näimme satapäisen ihmisjoukon lapioineen muokkaamassa joutomaata viljelykäyttöön.

Retkeen kuului myös "autenttinen kaesongilainen ateria" pakkasessa nautittuna - ravintolassa kun ei ollut lämmitystä. Itse ateria kolminetoista sidedisheineen oli loistava, mutta hieman jäi mietityttämään moniko kaesongilainen näkee tällaisia aterioita edessään.

Rajoituksistaan huolimatta matka oli kiehtova kurkistus Pohjois-Koreaan, edes lasin läpi. En osaa kuvitella mitä ihmiset siellä ajattelevat tai miten he kokevat maansa harjoittaman politiikan. Kovin paljoa hymyjä kadulla ei ainakaan näkynyt. Kai sielläkin silti useimpien elämä rullaa jonkinlaisella arkisella urallaan, ihmisen sopeutumiskyky on ihmeellinen. Tunnin matkan päässä oleva Soul on kuin toiselta planeetalta.

Näihin tunnelmiin tällä kertaa, huomenna kohti Kiinaa.

Paleltaa

2008-11-19T23:06:00.006+09:00

Aiemmin hehkuttamani syksy on saanut hieman kylmemmän käänteen - eli nyt täällä on oikeasti kylmä! Elohopea huitelee nollan tienoilla, eikä se sinällään haittaisi, mutta
a) talvitakkia ei ole
b) tuulee
c) kauppoja, ravintoloita yms. ei ole suunniteltu talven varalle, vaikka talvi on täälläkin joka vuonna.

Tuulikaapeista ei ole tietoakaan, ja ulko-oven alla on yleensä rotanmentävä rako josta raikas syysilma tulvii sisätiloihin. Onneksi asunnossamme sentään on mukava lattialämmitys ja tuplaikkunat ja koululle on vain 10 minuutin kävelymatka joten eiköhän joulukuun 19. päivään asti selvitä ilman talvitakkiakin.

Tänään oli korean kielen loppukoe, joka meni luullakseni varsin hyvin. Jos se olisi mennyt mitenkään muuten, voisin olla todella pettynyt itseeni, niin helpon kokeen opettaja oli tehnyt. Ei ilmeisesti halua kenenkään reputtavan. Harmi vain, että kurssin aikana ei ole oikein oppinut kommunikoimaan koreaksi. Kielioppia on jonkin verran päässä, samoin sanoja, mutta koska täällä opetusmetodit perustuvat tekstin kopioimiseen enemmän kuin puhumiseen, keskustelutaidot ovat yhä lähellä nollaa. Selittänee myös sen, miksi lähes kukaan täkäläinen ei osaa puhua englantia, vaikka sen opetukseen panostetaankin täällä nykyään paljon.

Pidin tänään myös Korean historian kurssilla lyhyen esitelmän aiheesta "North Korea after war". Samaisen otsikon alla kirjoittelen myös kyseisen kurssin term paperia, joka on käytännössä valmis vaikka deadline on vasta kuukauden päästä. Päätin kerrankin tehdä jotain ajoissa, koska ylihuomenna alkaa parin viikon reissailu ja sen jälkeen lukukautta on jäljellä alle enää kaksi viikkoa.

Perjantaina menemme Innan kanssa Pohjois-Koreaan päiväretkelle maan toiseksi suurimpaan kaupunkiin Kaesongiin. Pohjoisen ja etelän välit ovat kiristyneet viime aikoina ja näillä näkymin Pohjois-Korea sulkee maiden välisen rajan joulukuun alusta lähtien, mutta ehdimme onneksi piipahtamaan maassa juuri ennen sitä. Lauantaina lennämme Beijingiin, ja palaamme Souliin Shanghaista 2.12. eli tiedossa lienee rentouttavat pari viikkoa kaukana Soulin kimppakämpästä ja vaihtarinaamoista. Tässä vaiheessa asunnon jakaminen kuuden ihmisen kanssa alkaa lievästi sanottuna risomaan, varsinkin kun suurin osa asukeista osallistuu siivoukseen ja perustarvikkeiden hankkimiseen perin vähäisellä panostuksella.

Toinen asia joka on alkanut rassaamaan on ulkopuolisuuden tunne. Koska erittäin harva korealainen puhuu englantia, tuttavuudet paikallisiin ovat jääneet melko vähäisiksi. Elämä täällä pyörii lähinnä muiden ulkomaalaisten muodostaman kuplan sisällä, ja korealainen elämä on lähes yhtä vierasta kuin saapuessani. Toki kaikenlaista on tullut nähtyä ja koettua, mutta kuitenkin ulkopuolisena tarkkailijana. No, täällä Soulissa on asuttava enää muutama hetki Kiinan-reissun jälkeen joten kyllä tämä kestetään. Sitten suuntana onkin lämpimämmät maisemat, ei lainkaan hassumpi juttu.

Viikon kuvana bikini-babe vending machine, sanovat Japania kolikkoautomaattien luvatuksi maaksi mutta Korea ei jää paljonkaan jälkeen.

Seoraksan

2008-11-09T01:55:00.011+09:00

Torstaina hyppäsimme Innan kanssa bussiin ja ajoimme Sokchoon, n. 90 000 asukkaan kaupunkiin maan koillisrannikolle. Itse kaupunki epäilyttävän oloisine neonvalaistuine motelleineen ei kiinnostanut meitä, mutta se palveli hyvänä tukikohtana Seoraksanin kansallispuiston tutkimiseen. Puiston luontoa on kehuttu jopa koko Korean niemimaan komeimmaksi, enkä näin
jälkikäteen katsottuna epäile väitettä hetkeäkään.

Perjantaiaamuna kello soi kukonlaulun aikaan (uskomatonta kyllä, keskustassa todella kuului kukon kieuntaa aamulla!) ja puoli kahdeksalta olimme jo puiston itäportilla valmiina 16 kilometrin patikointiin. Reitti tulisi kulkemaan kanjonia pitkin ja 1708 metrin korkeudessa sijaitsevan Daechonbong Peakin kautta eteläportille. Koska olimme liikkeellä arkipäivänä, saimme kerrankin patikoida rauhassa - koko päivän aikana näimme ehkäpä muutamia kymmeniä ihmisiä. Aikaisemmilla, viikonloppuihin sijoittuneilla retkillämme on ollut ihme jos näköpiirissä ei ole ollut jatkuvasti ainakin kymmentä korealaista reippailijaa.

Alkumatkasta reitti kulki satoja metrejä syvän kanjonin pohjan tuntumassa kirkkaanpunaisten, ruosteenväristen ja kellertävien puiden ympäröidessä meidät. Joka puolella vilisti pieniä raidallisia oravia ja tikat nakuttelivat puunrunkoja, välillä kivenkolosta kurkisti hiiren pää. Noin kolmen tunnin kuluttua siihen asti loivasti noussut polku muuttui raskaaksi ylämäeksi. Ylempänä puut olivat lehdettömiä ja maisema kuolleen karu ja väritön, mutta taianomaisen kaunis. Jyrkillä rinteillä näkyi paikoin paljaita kallioraitoja maanvyörymien jäljiltä. Muutaman kilometrin matkalla nousua kertyi kilometrin verran ja jalat huusivat armoa. Nousun aikana keli muuttui utuiseksi, joten saavutettuamme vihdoin huipun, maisemia ei juuri näkynyt ja kylmän tuulen takia jatkoimme matkaa pikimmiten alaspäin vuorenrinnettä pitkin. Laskeutuminen on aina tuskallisin osuus vuorilla patikoidessa, ja tämä kerta ei ollut poikkeus. Nousu on raskasta lihaksille, mutta kolmen tunnin matka huipulta alaspäin oli lähes ennenkokematon rääkki polville. Onneksi matkaa oli vain viisi kilometriä, reitti jota kiipesimme huipulle oli 11 km. Kilometrit vuoristossa ovat kuitenkin suhteellisia ja niistä viimeiset (sekä ylös että alas) olivat lähes sietämätöntä tuskaa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin, selvisimme puiston portille ja sieltä taksilla motellille. Parantelimme patikoinnin jälkitiloja porsas-barbequen ja oluen äärellä ja illalla ei ollut ongelmia unensaannin kanssa.

Tänään meidän oli tarkoitus tehdä vielä lyhyempi visiitti puistoon, mutta satoi kaatamalla, joten lähdimme jo aamupäivällä kotimatkalle. Ehkäpä hyvä valinta myös polvien kannalta, jo metroaseman portaiden kiipeäminen oli työn ja tuskan takana.

Suloinen syksy

2008-11-05T15:57:00.006+09:00

Eilen kävimme Innan kanssa täyttämässä Kiinan viisumihakemukset - suuntaamme länsinaapuriin 22.11.-2.12. väliseksi ajaksi, kohteina Beijing, Shanghai ja ehkä vähän muutakin. Yritimme viisuminhakua jo viime viikolla Kiinan suurlähetystöltä, mutta siellä sanottiin, että viisumi on haettava konsulaatista. Marssittuamme konsulaatille saimme taas kuulla, ettei sielläkään oteta nykyään suoraan vastaan yksityishenkilöiden hakemuksia, vaan meidän tulisi käyttää matkatoimiston palveluja. No, konsulaatin ympäristö luonnollisesti kuhisi toimistoja jotka tarjosivat palvelujaan, mutta heidän perimänsä palvelumaksu yli puolitoistakertaisti viisumin hinnan. Eipä ollut paljon vaihtoehtoja.

Viisumisähläyksen jälkeen päätimme nauttia kirkkaasta syysaamusta ja ajella köysiratavaunulla viereisen Seoul Towerin juurelle. Paikkahan oli jo tuttu, mutta nyt ilma oli erityisen kirkas ja suosiollinen valokuvaukselle (ja toki ihan hengittämisellekin). Aurinko kultasi ruskan värittämät puut ja kaupunkimaisema jatkui silmänkantamattomiin vuorten välissä. Tällaista ei näe monessa paikassa - täkäläinen versio syksystä pesee Suomen vastaavan jääkiekkolukemin. Lämpöä on kymmenisen astetta tai vähän alle, aurinko paistaa lähes joka päivä eikä rännästä, loskasta tai pimeydestä ole tietoakaan.

Huomenna lähdemme pariksi päiväksi Seoraksanin kansallispuistoon maan koillisreunaan, ruskan ja vuorten pitäisi olla siellä vielä upeampia kuin täällä.

Syksy saapuu

2008-10-28T00:22:00.003+09:00

Ruska alkaa näkymään Soulissakin ja lämpötila on päivisinkin jo lähempänä kymmentä kuin kahtakymmentä astetta. Syksy on tuonut mukanaan raikkaamman ilman ja ainainen utukin on hieman hälventynyt. Kävimme tänään koreankokeen jälkeen kävelyllä läheisellä nyppylällä, josta otin muutamia kuvia. Kuten kuvista näkyy, utua on edelleen mutta nyt mäeltä sai edes jonkinlaisia maisemaotoksia.

Niin ja se koreankoekin taisi mennä ihan mukavasti.

Kyllä täällä muuten opiskellaankin,

2008-10-25T20:47:00.003+09:00

vaikka suurin osa teksteistäni onkin käsitellyt muuta elämää. Kuluva viikko on ollut midterm-exam-viikko, tosin itselläni ei ollut yhtään varsinaista tenttiä. Korean historian kurssilta saimme kotitentin, jonka parissa olen tänään puurtanut melkoisesti. Pitkiä esseitä laajojen lähdemateriaalien perusteella. Mutta kotitentti on meille laiskoille opiskelijoille ihan hyvä tapa oppia noita asioita perusteellisesti, ja professorille hyvä tapa hoitaa meille kohtalaiset arvosanat ja näin säilyttää omat kasvonsa ammattitaitoisena opettajana. Täällähän opettajan kunnia menisi, jos koko luokka saisi surkeat arviot tentistä.

Maanantaina on myös korean tentti, sitä odotan pienoisella kauhulla. Läpipääsyn kanssa nyt ei luulisi olevan ongelmia, mutta sanavarastoni ei vieläkään ole kovin laaja. On uskomattoman paljon vaikeampaa opetella sanastoa vierailla aakkosilla kuin lukea jotain ruotsin tai saksan sanoja. Kielioppi on kyllä hallussa, täällä sanat taipuvat hieman kuten suomessa eli prepositioiden sijasta niiden perään lisätään erilaisia päätteitä (sijamuotoja ei onneksi ole montaakaan toisin kuin meillä). Olisi hienoa oppia enemmän kieltä jotta paikallisiin voisi tutustua paremmin, kovin harva puhuu englantia millään tasolla. Mutta yhdessä lukukaudessa ei ihmeitä tehdä.

DMZ

2008-10-20T15:22:00.008+09:00

Varhain lauantaiaamuna lähdimme USA:n armeijan järjestämälle retkelle Koreoiden väliselle demilitarisoidulle vyöhykkeelle eli DMZ:lle. Korean sotahan ei ole periaatteessa koskaan päättynyt virallisesti, ja rajavyöhyke onkin yksi maailman tiheimmin aseistetuista. Demilitarisoitu vyöhyke on neljän kilometrin levyinen ja kulkee koko Korean niemimaan halki 38. leveyspiirin tietämillä.

Soulista on matkaa rajalle vain 50 kilometriä, ja sinne johtaa valtava 8-kaistainen moottoritie, joka on alunperin rakennettu ainoastaan sotatilan varalta joukkojenkuljetusta varten, mutta on nykyään myös normaalikäytössä. Maiden välisen kireän tilanteen huomaa jopa iltalenkillä - reitin varrella kukkulan huipulla on armeijan ilmatorjuntatykkejä ja jatkuva sotilasvartio. Moottoritie rajalle on aidattu piikkilangalla koko matkalta, ja tasaisin välimatkoin tien varrella on armeijan rakennuksia ja vartiotorneja. Rajan lähestyessä liikenne vähenee ja piikkilanka tihenee, ja joissain paikoissa on tien varrella valtavia betonimöhkäleitä jotka voidaan räjäyttämällä kaataa tien tukkeeksi mahdollisen hyökkäyksen sattuessa.

Saavuttuamme DMZ:n sisään, amerikkalainen sotilas piti lyhyen johdantoluennon Korean jakaantumisesta ja sodasta, sekä demilitarisoidusta vyöhykkeestä. Sitten meitä ajelutettiin muutamaan kohteeseen vyöhykkeen sisällä: Koreoiden rajalinjalle, sekä yhdelle vartiotornille. Rajalinjalla oli vastakkain etelän ja pohjoisen rakennuksia ja sotilaita, sekä muutama neuvotteluille varattu rakennus, joiden sisällä rajalinja kulki. Siellä pääsimme jopa astumaan muutaman metrin pohjoisen puolelle. Ollessamme ulkona, Pohjois-Korean sotilaat valvoivat meitä jatkuvasti kiikareilla muutaman kymmenen metrin päästä

Vartiotornilta näimme asumattoman propagandakylän pohjoisen puolella, sekä siellä sijaitsevan maailman korkeimman lipputangon, jossa roikkui maailman suurin lippu. Etelä ja pohjoinen olivat pystyttäneet kilpavarusteluna toinen toistaan suurempia lipputankoja omille lipuilleen, ja nyt pohjoisessa on 160 metrinen, Näsinneulan korkuinen tanko, jossa "liehuu" yli 30 metriä leveä Pohjois-Korean lippu. Tosin liehumiseen vaaditaan melkoinen puhuri, ja ainakin oppaamme kertoman mukaan se on laskettava aina sateella, koska se repeytyisi oman painonsa alla märkänä.

Kierros DMZ:n sisällä päättyi tähän, mutta reissumme jatkui vielä tarkkailuasemalle, josta näkyi vyöhykkeen yli pitkälle pohjoisen puolelle - tosin utuisen kelin takia hieman vähemmän pitkälle. Pohjoisen puolella on Kaesongin erityistalousalue, jossa on Hyundain tehdas, sekä hieman kauempana varsinainen Kaesongin kaupunki, joka on maan toiseksi suurin. Tarkoituksenamme olisi mennä päiväretkelle Kaesongiin ensi kuussa (kaupunkiin pääsee nykyään 300 ulkomaalaista päivässä erittäin tiukasti ohjatulle käynnille), mutta tuoreimpien uutisten mukaan Pohjois-Korea on kieltänyt ulkomaalaisten maahantulon tästä päivästä alkaen, ja tänään pitäisi myös olla tiedossa virallinen tiedotus maan hallituksen taholta. Koskeeko tämä sitten Kim Jong Ilin kuolemaa, vallankaappausta vai mitä, jää nähtäväksi.

Viimeisenä kävimme yhdessä monista tunneleista, jotka Pohjois-Korea oli kaivanut rajan ali yllätyshyökkäystä varten, mutta jotka paljastuivat ennen kuin niitä ehdittiin käyttää (viimeisin vasta 90-luvulla). Se ulottui satoja metrejä etelän puolelle ja sitä pitkin olisi voinut siirtää jopa kymmeniä tuhansia sotilaita tunnissa.

Jokaisessa pysähdyspaikassa oli luonnollisesti myös matkamuistomyymälöitä, joista sai mm. pohjoiskorelaisia tuotteita kuten seteleitä, postimerkkejä ja alkoholijuomia. Itse ostin pullon sikäläistä olutta sekä Pyongyang Soju Factoryn sojupullon. Olutta en ole vielä maistanut, mutta soju oli monin verroin pahempaa kuin etelän versiot - tuli jopa mieleen lisäätäänkö Pjongjangissa metanolia vientiin lähteviin pulloihin kapitalistisikojen pään menoksi. No, näkö on vielä tallella joten ilmeisesti tästä ei ole kyse.

Kalatohtori ja kuuma koira

2008-10-19T15:57:00.005+09:00

Eläinten ystävänä päätin viettää perjantain erilaisten elikoiden parissa. Suuntasin aluksi dr. Fishin luokse läheiseen kahvilaan, jossa kalatohtorilla ja muutamalla sadalla kollegallaan on vastaanotto jalkakylpyaltaassa. Siellä tämä avulias joukko syö kuolleen ihon ja muun kuonan kaupunkikävelyn rasittaman potilaan jaloista varsin kohtuulliseen noin 1,2 euron hintaan. Kalat ovat hieman miljoonakalaa suurempia ja kutittavat melkoisesti näykkiessään ihoa. Vartin käsittelyn jälkeen jalat ovat sileät, rentoutuneet ja valmiina uusiin seikkailuihin. Pitää selvittää saako näitä kaloja ostettua Suomesta, tietokoneella istuessa olisi mukavaa jos voisi huljutella jalkojaan kalavadissa.

Kalahoidon jälkeen oli korealaisen hot dogin vuoro. Täällähän tuo ihmisen paras ystävä on suosittu paitsi lemmikkinä, myös ateriana, ja koirarakkaana ihmisenä en tietenkään voinut olla kokeilematta pitäisinkö piskistä myös lautasellani. Koiran tarjoilu on täällä kuitenkin periaatteessa laitonta (joskin erittäin yleistä), joten ravintolan löytäminen vaati hieman vaivannäköä. Ikkunoissa tai ruokalistoissa ei mainita koiranlihaa nimeltä, joten Mustia tarjoileva ruokala oli etsittävä hokemalla "gägogi? gägogi?"-kysymystä paikallisille katujen varsilla. Etsiskely tuottikin tulosta, ja ravintolaan astuessa ja suht' vastenmielisen tuoksun löyhähtäessä kasvoille ei ollut epäilystäkään, etteikö paikka olisi oikea. Jutusteltuani hetken surkealla koreantaidollani tarjoilijan kanssa ja osoiteltuani seinällä olevaa listaa ja naapuripöydissä höyryäviä patoja, saimme illalliskaverini kanssa eteemme kaasuliedelle kattilan, jossa oli lientä, vihanneksia ja mausteita. Sitten tarjoilija toi pöytään suurehkon palan koiranlihaa, ja pilkkoi sen kattilaan. Tätä keitontapaista sitten kauhottiin lautaselle, josta otettiin syömäpuikoilla lihaa ja vihanneksia, kieriteltiin ne mausteseoksessa ja nautittiin. Makua voisi luonnehtia mielenkiintoiseksi eikä lihanpalojen syömisen kanssa ollut mitään ongelmia, mutta ei ruoka kyllä mitään herkkua ollut. Keitetyn koiran haju sen sijaan on todella luotaantyöntävä. Kokeilemisen arvoinen juttu, mutta kulinaristiset seikkailuni koiramaailmassa jäänevät kuitenkin tähän yhteen kertaan.

Tokio

2008-10-16T19:58:00.013+09:00

Tämä kaupunki on itse koettava, jotta sen mittakaavan voisi käsittää. Maailman suurin metropolialue, jossa asuu laskutavasta riippuen 32-37 miljoonaa ihmistä. Uusi lempikaupunkini Tokio. Toki Soulkin on suuri, mutta Tokiossa kaikki on suurempaa, värikkäämpää ja kauniimpaa. Vietimme kaupungissa vajaat viisi päivää, joka riitti pintaraapaisuun, mutta valtavasti jäi kokematta ja takaisin on vielä joskus päästävä. Yksityiskohtaisesta matkaraportista tulisi aivan liian pitkä, joten kokoan alle hieman huomioita ja kohokohtia.

Ihmiset ovat silmiinpistävästi yksilöllisemmän näköisiä kuin Koreassa - täällä Soulissa nuoretkaan eivät pukeudu värikkäästi tai repäisevästi, kun taas Tokiossa tuntee itsensä tylsäksi ja harmaaksi hypertrendikkäiden nuorten keskellä. Toisaalta pukumiesten kolonnat ovat huomattavasti runsaslukuisempia kuin Soulissa.

Hintataso on selvästi kalliimpi kuin Koreassa, melko lähellä Suomea. 100 euron päiväbudjetilla majoittuu, syö, juo, juhlii, liikkuu ja vähän shoppaileekin kunhan ei aivan älyttömyyksiin mene. 50 eurollakin pärjäisi, mutta moni hupi jäisi kokematta.

Ruoka oli hyvää, mutta kalliihkoa, onneksi kaupoista sai muutamalla eurolla lunchboxeja joilla budjettireissaajankin nälkä pysyy loitolla. Lauantai-iltana päätimme kokeilla Japanin erikoisuutta, valasta. 6 ruokalajin aterialla neljässä ruoassa oli valaanlihaa, ja menu osoittautuikin mielenkiintoiseksi makumatkaksi tuon merten lehmän syvempään olemukseen. Aloitimme raa'alla valaan pyrstöllä, jota seurasi valas-sashimi ja friteeratut valaanpalat, ja pääruoka oli nuudelikeiton tapainen pata, jossa kypsytimme itse valaan nahkaa, kieltä ja tavallisia valaanlihapaloja. Herkut huitaistiin alas paikallisella oluella ja makuhermot tasapainotettiin lopuksi jäätelöllä ja vihreällä teellä. Yllätyin positiivisesti valaan mausta, liha on melko voimakasta ja riistaista, mutta rakenteeltaan mureaa ja pehmeää. Lämmin suositus kaikille gastronomiasta ja erikoisista ruoista kiinnostuneilla.

Yöelämä on uskomatonta! Shibuyan klubialue on käsittämättömine ihmismassoineen, suomalaisen kerrostalon kokoisine valomainoksineen, tuhansine ravintoloineen, loputtomine neonvaloineen ja 2020-luvun tunnelmineen humalluttava kokemus jo sinänsä. Jokaiselle löytyy taatusti jotain. Kävin suomalaisen tutun kanssa muutamalla klubilla, ja aiemmista kokemuksistani niille vetää edes etäisesti vertoja vain Jakartan Stadium-klubi. Molemmat paikat olivat varsinaisia viranomaisen painajaisia - kapeita portaita, sokkeloisia tiloja, liian lujaa hakkaavaa teknobiittiä ja aivan liikaa ihmisiä, mutta tunnelma oli todellakin katossa ja musiikki hyvää. Ja bileet eivät lopu kesken, toisessa klubissa pääsali aukesi vasta aamuneljältä (kolkuttelee jo naurettavuuden rajoja). Soulista ei ole oikein löytynyt omaan makuuni sopivia bilepaikkoja, mutta Tokiossa tätä ongelmaa ei ollut. Sisäänpääsystä veloitettiin melkoisia summia, 25-40 euroa, mutta juomat olivat varsin kohtuuhintaisia, noin 4 e.

Japanilaiset ovat hulluna videopeleihin, kolikkoautomaatteihin ja kaikenlaisiin vimpaimiin. Kaikkialla, pientenkin katujen varsilla on automaatteja, joista voi ostaa tupakkaa, olutta, ruokaa, leluja ja mitä ikinä mieleen juolahtaa. Monikerroksisia videopelihalleja on kaikkialla, samoin eräänlaisia "sähköfortunoita", joihin nipponilaiset syöttävät jenejä lasittunut katse silmissään. Varsinainen pelaajien ja vimpainfriikkien mekka oli Segan Joypolis, jossa oli erilaisia simulaattoreita, 3d-elokuvia ja virtuaaliajeluita, sekä valtavasti normaaleja kolikkopelejä. Suurin osa laitteista oli vuosituhannen vaihteen ajoilta, joten mitään todella tajuntaa mullistavaa paikka ei tarjonnut, mutta meteliä, adrenaliinia ja surrealistista tunnelmaa sitäkin enemmän.

Mitä olisi matka Japaniin ilman sumo-ottelun näkemistä? Siispä suuntasimme sumoturnaukseen lauantaipäivänä. On myönnettävä, että tapahtuma ei vastannut juurikaan mielikuviani sumopainista. Suurin osa ajasta meni erilaisiin seremonioihin ja rituaaleihin - sumopainijat jopa lauloivat kehässä kierrättäen mikrofonia toinen toisilleen. Ennen ottelua tömisteltiin ja heiteltiin kalkkia tms. minuuttikaupalla, ja itse koitos kesti usein vain sekunteja. Mielenkiintoista joka tapauksessa, ja ehdottomasti kokemisen arvoinen tapahtuma.

Viimeisenä päivänä kävimme japanilaisessa kylpylässä. Kuumien lähteiden ympärille rakennetut kylpylät ovat Japanilainen perinne, ja jopa tänne Tokion keskelle oli saatu aitoa "kuumavesilähdevettä" poraamalla yli kilometrin reikä maaperään. Paikka muistutti melko lailla korealaista kylpylää, tosin tässä kyseisessä laitoksessa oli myös muutama ulkoallas, joissa oli mahtavaa lillua lämpimän höyryn ja viileän vesisateen keskellä. Kuten Koreassa, myös täällä naiset ja miehet kylpivät eri puolilla, ja alasti.
Metroverkko oli erittäin toimiva, mutta hieman sekava johtuen siitä, että verkossa oli useiden eri yhtiöiden linjoja, eivätkä liput käyneet ristiin eri yhtiöiden välillä (ellei ostanut todella kallista päiväpassia, joka maksoi yhtä paljon kuin jokaisen firman omat päiväpassit yhteensä). Onneksi suuressa metroverkossa navigoimista on tullut jo harjoiteltua, joten paikasta toiseen liikkuminen ei tuottanut ongelmia missään vaiheessa.

Loppupäätelmä: menkää Tokioon. Minäkin aion mennä.

Autotehtaalla

2008-10-10T05:45:00.001+09:00

Eilen torstaina kävimme Korean kulttuurikurssin kanssa Hyundai Motorsin tehtaalla Asanissa, parin tunnin matkan päässä Soulista. Jo bussimatka oli mielenkiintoinen, kun puolet matkasta oli Soulin esi- ja satelliittikaupunkeja, ja 30-40-kerroksisten asuintalojen metsät kohosivat tien varressa. Sadat ja tuhannet valtavat talot tuntuivat vain jatkuvan ja jatkuvan - no, jossainhan niiden parinkymmenen miljoonan ihmisen on asuttava.

Itse tehtaalla saimme perinpohjaisen kierroksen useimpien tuotantohallien läpi. Auton elämä alkaa teräsrullasta, josta sitten leikataan melkoinen määrä erilaisia osia auton kehikkoa varten - katto, kyljet, ovet, konepelti ja tuhansia pienempiä osia. Varsinkin tämä ensimmäinen halli, jossa runko syntyy, oli erittäin pitkälle automatisoitu - erilaisia robotteja oli yli 300, mutta ihmistyöntekijöitä vain kourallinen. Valtavat prässit, leikkurit, poraus-, ruuvaus-, hitsaus- yms. robotit, katossa kulkevat kuljettimet ja lattioilla viivoja pitkin ajavat robottikärryt olivat todella vaikuttava ilmestys ja varsinainen insinöörien taidonnäyte. Tehtaasta putkahtaa uusi auto ulos joka 57:s sekunti, joten tahti on melkoinen.

Maalaushalliin emme päässeet, mutta siellä runko uitetaan muutamassa maalisammiossa ja kuivataan uunissa, ja sitten se siirtyy varsinaiseen kokoonpanohalliin, jossa moottori, sähköjohdot, renkaat, ja kaikki muukin asennetaan siihen. Tässä hallissa ihmisen osuus oli suuri, yhteensä työntekijöitä oli tuhansia. Erilaisia työvaiheita ja -pisteitä oli satoja, ja jokaisessa pisteessä työntekijällä oli enintään 57 sekuntia aikaa hoitaa oma osuutensa, ennenkuin auto siirtyi seuraavaan osioon. Autojen loputon virta liikkui liukuhihnalla pysähtymättä hetkeksikään, voisin kuvitella, että tuollainen työ on aika stressaavaa (ja yksitoikkoista!) eikä virheisiin ole varaa. Tosin näytti joillain työntekijöillä olevan aikaa ristisanojenkin ratkontaan - 30 sekuntia työtä ja 27 sekuntia ristisanoja! Tehdas pystyy tuottaamaan samalla linjalla jopa neljää eri automallia samaan aikaan, ja kokoonpanohallissa niistä voidaan kustomoida - jos en väärin muista - jopa satoja erilaisia valmiita autoja. Jokaisessa rungossa oli RFID-siru, joka kertoi työntekijöille, mitä juuri kyseiseen autoon piti asentaa. Mitään fundamentaaleja eroja näissä malleissa ei tietenkään ole (neljän erilaisen korimallin lisäksi - tällä hetkellä tuotannossa oli käsittääkseni kaksi), mutta maali, sisustus ja varustelu vaihtelevat. Valmis auto koostuu yli 25000:sta osasta, ja ymmärtääkseni sen matka teräsrullasta valmiiksi kiesiksi ei kestä juuri päivää kauempaa. Suurin osa sisäkomponenteista toki tulee valmiina muilta tehtailta (moottorit rakennetaan kyllä samassa tehtaassa), mutta tehdas ja tuotantoprosessi olivat melko kunnioitustaherättäviä.

Koreassa tauoton tehdastyö on kaksi- ei kolmivuorotyötä kuten Suomessa, joten työpäivät ovat melko pitkiä. Ja ne ovat sitä muuallakin kuin tehtaissa - virallinen työaika on kai yhdeksän tuntia, mutta käytännössä päivät venyvät 10-12 tuntiin, jonka päälle tulee usein vielä puolipakollista ryypiskelyä pomon kanssa. Kun tuohon vielä lisää 1-2h työmatkat, niin perhe-elämälle ei jää paljoa aikaa. Kuusipäiväisestä työviikosta ollaan kai sentään jo joissain paikoissa siirrytty viisipäiväiseen.

Seuraavaksi onkin sitten vuorossa Tokio, 20 minuutin päästä lähden kohti lentokenttää. Tuossa maailman suurimmassa metropolissa viihdymme tiistaihin asti, odotukset ovat korkealla.

Ilotulitusta, saunomista, aurinkoa ja Maoa

2008-10-08T10:56:00.000+09:00

Lauantaina Han-joen rannalla oli suuri ilotulitustapahtuma. Tulitukset olivat melkoisen hienoja, mutta parhaiten mieleen jäi silti matka rantapuistoon miljoonan muun soulilaisen kanssa. Metrot olivat niin täynnä, että hengittäminenkin oli työlästä, onneksi sentään kaikki muutkin olivat matkalla samaan paikkaan, joten toisin kuin normaalissa ruuhkassa, tällä kertaa ei tarvinnut murehtia siitä, pääseekö vääntäytymään massan läpi ulos oikealla pysäkillä. Luultavasti puistoon olisi päässyt nostamalla jalat ilmaan ja ajelehtimalla ihmismassan puristuksessa. Lähin metroasema oli ilmeisesti niin täynnä, että metro ei edes pysähtynyt siinä, vaan jouduimme kävelemään yhden pysäkinvälin maan pinnalla. En ole varmaan koskaan nähnyt niin paljon ihmisiä kuin tuona päivänä.

Tulituksen jälkeen odottelimme, että ihmismassat purkautuvat puistosta, ja sitten siirryimme yliopistomme lähelle olutta litkimään ja myöhemmin myös karaokea laulamaan. Täällä karaokepaikat poikkeavat melkoisesti suomalaisista vastineistaan - seurue vuokraa oman kopin, jonne mahtuu 6-8 henkeä hoilaamaan keskenään (myös DVD-leffojen katselua varten on samantyylisiä paikkoja). Yöllä päätimme lähteä vielä kylpylään rentoutumaan, osa paikoista kun on auki vuorokauden ympäri. Kuumat yrttialtaat ja saunat tekivätkin hyvää aamuneljältä, ja niiden jälkeen olo oli niin rento, että taksi kotikulmille tuntui turhalta, saihan kylpylässäkin nukkua. Ylimmän kerroksen makuusalissa uni tuli silmään mukavasti, ja aamulla kömmin vielä parin tunnin tirsoille happihuoneeseen yöelämän jälkeistä heikotusta hoitamaan. Toimii!

Eilen olimme Innan kanssa päiväretkellä vanhalla tutulla Muiidon saarella. Laskuvesi oli todella alhaalla ja vetäytyneen meren paljastamalla merenpohjalla kyykki simpukankerääjiä työssään. Aurinko paistoi ja mukava lokakuinen hieman yli 20-asteinen tuulenvire hyväili ihoa istuskellessamme rantakivellä keksejä mutustellen ja kirjojamme lukien. Itselläni on työn alla Jung Changin ja Jon Hollidayn kirjoittama Maon elämäkerta, joka on yksi mukaansatempaavimmista tietokirjoista aikoihin. Kaikista kauheuksista lukiessaan ei voi olla ahdistumatta, mutta kirjaa ei malta laskea käsistään. Kouluaikoina en muista juurikaan Maon hallinnosta kuulleeni, länsimaissa Hitlerille lienee varattu pahimman diktaattorin viitta. Todellisuudessahan Mao pisti käytännössä kaikilla mittareilla vielä monta kertaa "paremmaksi" teurastaen niin ystäviä kuin vihollisia, hirmuhalliten neljäsosaa maapallon ihmisistä ja aiheuttaen lopulta kymmenien miljoonien ihmisten kuoleman. Erittäin suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa.

Leijapoika

2008-10-04T12:17:00.000+09:00

Eilen vuokrasimmme polkupyörät 63 buildingin läheltä Han-joen rannalta. Saapuessamme rantaan taivaalla lensi kymmeniä ellei satoja leijoja, ja päätin itsekin ostaa moisen puistossa olleesta kojusta. Leija oli käytännössä värjätty muovikassi ja kaksi tikkua ristissä, mutta eipä hintakaan ollut päätähuimaava, ja se lensi vallan mainiosti. Leijatuokion jälkeen hyppäsimme polkupyörien selkään kohteenamme World Cup Stadiumin ympärillä oleva puisto noin viiden kilometrin päässä. Joen ranta oli, yllättävää kyllä, vailla taloja ja autoliikennettä, leveä pyörätie ja puistomainen alue jatkui kilometritolkulla joen molemmin puolin. Fillarit eivät olleet aivan uusinta huutoa ja 190-senttisenä mukavan ajoasennon löytäminen korealaisille mitoitetun pyörän satulasta osoittautui mahdottomaksi. Pääsimme kuitenkin stadionpuistoon, jossa vietimme hetken istuskellen ja ihmisiä katsellen. Auringon alkaessa laskea ajoimme noin tunnin matkan takaisin.

En tiedä, mikä korealaisessa lastenkasvatuksessa on vikana, mutta monet tuntuvat olevan paitsi uimataidottomia, myös pyöräilykyvyttömiä. Oletteko koskaan nähneet apupyöriä aikuisen ihmisen polkupyörässä? En minäkään ollut ennen eilistä. Lisäksi monien ajotyyli oli todella vaappuva ja ennakoimaton, ja saimmekin todistaa törmäyksiä ja kaatumisia. No, maassa maan tavalla ja eiköhän onnellinen elämä onnistu ilman polkupyörää ja polskimista.

Kävimme eilen myös sotamuseossa, jossa kerrottiin Korean jakaantumisesta ja Korean sodasta. Museon pihalla oli vaikuttava kokoelma erilaisia tykkejä, panssarivaunuja ja lentokoneita, suurimpana legendaarinen B-52 pommikone. Laajoissa sisätiloissa kerrottiin yksitykskohtaisesti itsenäistymisen ja sodan tapahtumista, sekä myös Korean joukkojen toimista ympäri maailmaa rauhanturva- ja sotatehtävissäkin. Sota vetää aina hiljaiseksi, mutta visiitti oli mielenkiintoinen ja ajatuksiaherättävä. Ei ollut paljosta kiinni, ettei koko Korea olisi kommunistinen valtio. Ilman YK:n ja USA:n väliintuloa näin olisikin käynyt. Korea on ehkä havainnollisin esimerkki siitä, miten erilaisiin lopputuloksiin melko samoista lähtökohdista voidaan 50 vuodessa päätyä.

Kohta olisi tarkoitus suunnata laukkakisoihin ja kokeilla vedonlyöntiä, seuraava blogikirjoitus saattaakin sitten olla miljonääri-Nikon käsialaa.

Korealaista kokkausta

2008-09-30T22:25:00.000+09:00

Eilen kävimme korean kieliryhmän kanssa korelaisella kokkauskurssilla. Olen koittanut vältellä suurinta osaa massaekskursioista ja -tapahtumista koska perinteisten tanssien tai pukujen kanssa kikkailu vaihtariporukalla ei jotenkin sytytä, mutta tälle reissulle kannatti lähteä. Valmistimme suolaisia ohukaisia punaiseksi ja vihreäksi värjätyistä taikinoista, ja niiden täytteeksi kahdeksaa sorttia erilaisia suikaleita mm. sienistä, katkaravuista, munakkaasta ja sipulista. Pikkuohukaiselle sitten lusikoitiin kaikkia täytteitä, päälle sinappikastiketta ja koko komeus kääräistiin suuhun sopivaksi rullaksi. Yksinkertaista ja loistavaa! Vanhana ravintola-alan konkarina tietenkin ihastutin sekä koreanopettajamme että kurssin vetäjät rautaisilla pilkkomis- ja paistamistaidoillani. Ehkäpä tulevaisuuteni voisikin olla kokkiohjelman vetäjänä Koreassa? No, tuskinpa sentään.

Tänään suuntasimme Korean kolmanneksi korkeimpaan rakennukseen, 63 buildingiin, joka seisoo Han-joen rannalla. Suurimpana houkuttimena meille olivat näköalat, jotka avautuivat 60. kerroksen taidegalleriasta vajaan kahden ja puolen sadan metrin korkeudesta, mutta kävimme myös IMAX-teatterissa Alppidokumenttia katsomassa sekä akvaariossa meren ja vähän muidenkin paikkojen otuksia ihmettelemässä. Taidegalleriassa oli Hello Kitty -taidenäyttely, joka oli ihan hupaisaa pop-taidetta. Näyttelyä kiinnostavampaa oli kuitenkin joka suuntaan allamme levittäytyvä kaupunkimaisema auringonlaskun aikaan kaupungin valojen syttyessä ja autojen valojen kiitäessä valtateillä kiiltomatojen lailla.

Akvaario oli melko masentava kokemus, kuten eläintarhat usein ovat. Pingviinejä, hylkeitä, saukkoja ja merileijonia pienehköissä vitriineissään, rauskuja ja mustekaloja aivan liian pienissä altaissa ja kaikenlaisia käärmeitä ja matelijoita. Kun on kerran nähnyt trooppisten vesien loiston maskin läpi, akvaariot tuntuvat typeriltä, ja pingviinejäkin katson mieluummin luontodokumentissa.

Tällaiset käsienkuivaajat Suomen baareihin, kiitos.

Soul of Seoul - FC Seoul

2008-09-28T20:07:00.000+09:00

Näin väittää paikallisen potkupallokerhon slogan - kävimme siis tänään katsomassa Korean liigan ottelua FC Seoul vs. Chunnam Dragons. Valtava World Cup Stadium ei todellakaan pullistellut ihmisiä, arviolta muutama tuhat katsojaa täytti vain keskikohdat toisesta pääty- ja toisesta sivukatsomosta. Itse päädyimme epäonnisina väärään, lähes tyhjään päätyyn FC Seoul-fanikatsomon tanssiessa, huutaessa ja mekastaessa kentän toisessa päässä. En ole koskaan aiemmin ollut jalkapallo-ottelussa ja amatööripenkkiurheilijan ammattitaidollani arvioisin pelin tason Suomen liigaa paremmaksi, mutta kauas Mestarien liigasta. Soul pyyhki vastustajalla nurmikkoa 3-0, harmi, ettemme olleet keskellä juhlatunnelmaa vaan puolityhjässä päädyssä, jossa metakkaa piti vain vierasjoukkueen pieni fanijoukko. Eiköhän seuraavaan kotiotteluun 19.10. tule kuitenkin raahauduttua, suunnitelmissa on myös baseball-otteluun ja laukkakisoihin tutustuminen lähitulevaisuudessa.

Stadionin ympärillä oli myös mukava puisto, jossa oli paljon lapsiperheitä viettämässä sunnuntaita lasten viilettäessä mm. rullaluistimilla ja sähköskeittilaudoilla (!).

Ottelun jälkeen kävimme "syö niin paljon kuin jaksat"-sushiravintolassa, jossa alle kympillä sai tankata salaatteja, misokeittoa, nuudeleita, kaikenlaisia palleroita ja kymmeniä erilaisia susheja, jäätelöä ja kahvia unohtamatta. Erikoisinta taisi olla nigirisushit, joiden päällä oli pienenpieni mustekala, parhaan makuisia taas jo Suomessa tutuksi tulleet lohi- ja rapunigirit.

Kiitos sen, että tästä kaupungista on lähes mahdoton löytää roska-astioita (roskia ei silti näy juuri missään!), olin tuntemattomaksi jäävänä ajankohtana - luultavati pari viikkoa sitten - unohtanut reppuuni ruoantähteitä muovipussissa. Tänään ne sitten löytyivät, kun puhkaisin pussin jollakin esineellä, ja mädäntyneet mönjät tulvivat laukkuuni. Mahtavaa.

Mennyt viikko on kulunut melko rauhallisissa merkeissä Dennisin synttäreitä lukuun ottamatta. Korean opiskelu on vienyt melkoisesti aikaa, intensiivikurssilla kun edetään huimaa tahtia. Aakkoset ovat kyllä jo hallussa ja lukeminen sujuu, mutta yksinkertaisimpienkin lauseiden muodostaminen ja muistaminen tuottavat tuskaa. Eiköhän tämä kuitenkin tästä, motivaatio on ainakin kova.

Korean alkeet

2008-09-24T08:08:00.000+09:00

Kielikurssi tosiaan alkoi vasta maanantaina, 3 viikkoa muiden kurssien alkamisen jälkeen. Hieman hölmöä, koska aikaa opiskeluun jää muutenkin vain muutama kuukausi - tunteja tosin on tuplasti enemmän per viikko kuin muilla kursseilla. Melkoisen haastavaltahan tuo vaikuttaa, lukeminen ja kirjoittaminen pitää opetella aivan alusta, onneksi opettaja on innostava ja mukava; samaa ei voi sanoa muiden kurssieni proffista. Erilaisia kirjainmerkkejä kielessä on 40, mutta "perusaakkosia" vain 24, ja loput ovat sitten näiden johdoksia, esim. äänteet a - ya - wa perustuvat samaan kantamerkkiin. Teksti ei kuitenkaan kulje suoraviivaisesti vasemmalta oikealle kuten meillä, vaan kirjaimet ryhmitellään tavuiksi, joissa on 2-3 merkkiä päällekkäin ja/tai vierekkäin, kirjaimista riippuen. Suureksi yllätyksekseni olen oppinut suurimman osan aakkosista jo hieman yli vuorokaudessa tavailemalla kaikkea mahdollista vastaantulevaa tekstiä kaduilta. Erityisesti metroasemien nimikyltit ovat oiva opetusväline, kun nimet on kirjoitettu sekä korealaisilla että meikäläisillä kirjaimilla (sekä kiinaksi). Kurssikirja on melko armoton vasta-alkajalle: kaikki teksti on pelkästään koreaksi, mutta tällainen kylmä suihku lienee tehokkain tapa oppia ne aakkoset ja sitten pääsee itse kielen kimppuun tosissaan. Ja vaivannäkö palkitsee välittömästi, jo nyt on melkoinen voittajaolo kun osaa tavata tekstiä vaikkapa mukin kyljestä, vaikka tekstin merkityksestä ei ole hajuakaan.

Tänään on tiedossa paitsi korean opiskelua, myös Korean historiaa 1870-luvulta nykypäivään, joka kiinnostavasta sisällöstään huolimatta on melko kuivaa lusimista. Kurssiin liittyvä erilaisista kirjoista koottu monistenippu on noin tuhatsivuinen, toivottavasti emme käy aivan kaikkea läpi syksyn aikana. Proffan hitaan etenemistahdin huomioiden ihmettelisin jos ehtisimme lukea kaiken. Toisaalta voihan hän viikkoa ennen tenttiä käskeä opiskelemaan loput 650 sivua itsenäisesti.

Eilen oli kämppiksemme Dennisin 19-vuotissynttärit. Korelainen ystävättäremme teki meille herkullisen korealaisen aterian ja suomalaiskämppis Petri yllätti Venäjältä tuomallaan vodkapullolla, joten sielu ja ruumis saivat täyspainoista ravintoa. Viikkokausien soju-kuurin jälkeen oikea vodka oli melkoista dynamiittia. Onneksi sain lähdettyä baarista ajoissa kotiin, joten syksyn päätarkoitus, opiskelu, ei häiriinny.

Kävimme myös eilen import-ruokia myyvässä supermarketissa, jossa oli kohtalainen valikoima mahtavia länsimaisia ruokia ja viinejä. Hintataso ei tietysti ollut kovinkaan edullinen, mutta parillakymmenellä eurolla tarttui mukaan muutama juustonpala ja iso salamipaketti, nam! Tosin salami osoittautui hieman pettymykseksi, olisi pitänyt ostaa kalliimpaa laatua. Vielä kun saisi ruisleipää, mutta se lienee turha toivo.

Everland

2008-09-21T21:59:00.000+09:00

Everland oli melko kosmisen kokoinen paikka, onneksi väkeä oli melko vähän syksyn takia, en halua edes kuvitella millainen tungos siellä on kesällä. Aloitimme vesipuistosta, jossa valitettavasti muutama suurin vesiliukumäki oli suljettu. Huvittavasti lähes kaikilla oli pelastusliivit yllään, koska korealaisten uimataito on surkea. Aaltoaltaassa emme saaneet uida syvään päätyyn, koska meillä ei ollut liivejä. 5m syvä sukellusallas oli suljettu, joten missään ei oikeastaan päässyt metriä syvempään veteen. Onneksi hauskoja liukumäkiä oli melkoisesti, esim. kaksi täysin pimeää vauhdikasta putkea sekä 4 henkeä vetävällä lautalla laskettava suuri kouru, jossa jyrkin kohta oli lähes pystysuora.

Itse huvipuisto oli Disneyland-henkinen erilaisine teema-alueineen: villi länsi, Hollanti, Sveitsi, 50-luvun USA jne. Laitteita oli vähänlaisesti puiston kokoon nähden, mutta ihan riittävästi. Hurjimmat kyydit sai valtavassa puuvuoristoradassa, jossa vauhti nousi yli 100 km tuntinopeuteen. Toinen vuoristorata taas kulki tiheän metsän keskellä puita ja pensaita hipoen.

Eilen olimme kämppisten kanssa Hongik Universityn lähellä yökerhoalueella, tarkoituksena mennä drum'n'bass-klubille. Klubi löytyikin, mutta musiikki ei ollut luvatunlaista ja hinnatkin katossa. Onneksi 24h kaupat pelastavat yöpörrääjän talouden, kun välillä voi poiketa ulkona juomassa porukalla vaikka euron hintaisen soju-pullon tai pari olutta. Kämpille päästiin viiden kieppeillä, ja tänään hieman huterasta olosta johtuen on vietetty hieman rauhallisempaa päivää. Kävimme Innan kanssa katsomassa korelaisen historiallisen toimintaleffan "Divine Weapon" - eräässä teatterissa pyörii välillä uutuuksia englanninkielisin tekstityksin. Leffa tarjosi melko mahtipontista menoa, komeita miekkailukohtauksia, romantiikkaa ja paatosta, rahan arvoinen parituntinen.

Huomenna alkaa vihdoin korean kielen kurssi, toivottavasti muutaman kuukauden aikana ehtii oppiman edes jotakin. En ymmärrä miksei se voinut alkaa jo kuukausi sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Patikointia

2008-09-18T15:46:00.000+09:00

Pari päivää sitten kävimme patikoimassa läheisellä Dobongsan-vuorella. Se on aivan kaupungin tuntumassa ja kävelymatkan päässä metropysäkistä, joten olimme varautuneet melkoiseen ihmismäärään, mutta vuorelle pyrkivät vaeltajamassat löivät meidät silti ällikällä. Metrossa joka ikisellä tuntui olevan vaellusvarusteet päällään, ja kun jäimme kaikki pois samalla pysäkillä, suunta oli selvä: tuhansien ihmisten virran mukaan vuoren juurelle - luultavasti emme olisi siinä ryysiksessä päässeet muualle vaikka olisimme halunneet.

Alueella oli satoja ruokakojuja ja kaikenlaisia vaellustarvikekauppoja, ja ostimme matkaevääksi maki-sushirullaa muistuttavat gimbapit. Erilaisia reittejä alueella kulki onneksi melkoisesti, joten pahin ryysis hellitti alkaessamme nousta kohti Jaungbong peakia, jota ei voi luonnehtia erityisen korkeaksi (>700m), mutta sitäkin jyrkemmäksi. Vieressä kohosi myös pari muuta huippua, jotka oli tarkoitus valloittaa ennen laskeutumista.

Varsinkin jälkimmäinen puolisko ylämäkiosuudesta oli enemmän kiipeämistä kuin patikoimista, ja käsineet olisivatkin tulleet tarpeeksi kun piti tarttua milloin lohkareen reunoihin, milloin vaijereihin ja kaiteenpätkiin, joita pahimmissa paikoissa onneksi oli. Haastavinta ei kuitenkaan ollut itse maasto, vaan ihmispaljous - kun kapealla harjanteella, jonka molemmilla puolilla on kymmenien metrien pystysuora pudotus, tulee vastaan 20 korealaista reippailijaa kävelysauvoineen ja rinkkoineen, alkaa isompaakin miestä hieman hirvittämään. Pahimmassa kohdassa päätimmekin kääntyä takaisin ja kiertää erään huipun helpompaa polkua pitkin, siinä määrin ahdistavaksi kiipeily ryysiksessä yltyi. Vaikka pidän itseäni hyväkuntoisena, eikä tasapainossakaan ole valittamista, niin kyllä korealaisten vuorikaurismaisen määrätietoista etenemistä sai ihmetellä huuli pyöreänä. Pahin haaste on oikeastaan kuumuus, 30 asteessa kipuaminen ei todellakaan ole helppoa hommaa, ja vettä kuluikin melkoista tahtia. 4,5 tunnin lenkin jälkeen olimme aivan litimärkiä hiestä ja lopen uupuneita.

Valitettavasti utu peitti taas kerran suuren osan maisemista, joten kovin hienoja valokuvia reissulta ei jäänyt käteen. Ehkä syksyllä kelit selkenevät kirkkaammiksi. Pistän kuitenkin joitakin otoksia tähän ihmisten ihmeteltäväksi.

Huomenna olemme menossa Everlandiin, yhteen maailman suurimmista huvipuistoista, joka sijaitsee Soulin eteläpuolella. Alueella on myös maailman suurin vesipuisto, ja tarkoituksena olisi lähteä liikkeelle aikaisin, jotta molemmista ehtii kokea jotakin.

Korealainen sauna

2008-09-15T08:00:00.000+09:00

Saunat, tai oikeastaan kylpylät, ovat täällä hyvin suosittuja, ja monet niistä palvelevatkin asiakkaita vuorokauden ympäri. Eilen päätimme tutustua kämppikseni Petrin kanssa yhteen niistä, Siloam Saunaan. Visiitti osoittautui hienoimmaksi Koreassa kokemakseni jutuksi, ja minua harmittaakin suuresti, ettei kukaan ole tajunnut perustaa Suomeen vastaavaa laitosta. Jos it-ala alkaa tulevaisuudessa nyppimään, niin taidan itse korjata tämän puutteen ja ryhtyä kylpylämestariksi.

Paikka oli jo ulkoisestikin vakuuttavan oloinen kohoten viiden kerroksen korkeuteen. Maksoimme n. 5 euron pääsymaksun kassalle, josta saimme mukaamme oloasut joita käytettäisiin lepohuoneissa ja muissa itse kylpytilan ulkopuolisissa paikoissa. Itse kylpeminen tapahtui alasti, mutta muut tilat olivat molemmille sukupuolille yhteiset ja niissä käytettiin kassalta saatua shortsi-t-paita-yhdistelmää. Altaita ja saunoja riittikin enemmän kuin itselläni sormia niiden laskemiseen, tässä vain osa valikoimasta:
- kuuma kivihiilikylpy
- kuuma "mutakylpy"
- lämmin jadekylpy
- kylmä allas
- hierova allas
- suolainen kuuma kylpy
- höyrysauna
- suolasauna, jossa kauhottiin paljusta suolaa ja hierottiin sitä iholle
- hieman suomalaista saunaa muistuttava huone, tosin ilman kiuasta ja korkeita lauteita

Seinustoilla oli lepotuoleja ja -soppeja, joissa alastomat korealaiset nukkuivat rentouttavien kylpyjen jälkeen. Kylvettyämme kylliksemme pukeuduimme oloasuihin ja suuntasimme muihin kerroksiin. Niistä löytyi kymmeniä erilaisia lepohuoneita, joissa olisi ollut helppo ottaa muutaman tunnin tirsat, mutta tällä kertaa emme jääneet nukkumaan mihinkään niistä. Useimmissa lepohuoneissa maattiin lattialla omissa "lokeroissa" hiljaisuuden vallitessa. Paikasta löytyi vain muutamia mainitakseni:
- happihuone
- suolahuone, jossa maattiin lämpimissä suurikiteisissä suolakinoksissa
- sepelihuone
- jäähuone
- kuumia yrttihuoneita
Lisäksi oli erityiset nukkumahuoneet miehille ja naisille, karaokehuoneita, videopelihuoneita, nettikahvila, ruokakioskeja, lasten leikkihuone, elokuvahuone, kuntosali, hierovia tuoleja, eli tekemistä olisi piisannut koko päiväksi. Suurin osa huoneista jäi kuitenkin kokematta, koska talosta katkesivat sähköt (!) kesken kaiken, ja yritykset kömpiä kuumiin, pilkkopimeisiin korealaisten täyttämiin huoneisiin tuntuivat hankalilta. Onneksi käytävillä oli muutamia akkukäyttöisiä hätävaloja, ja henkilökunta toi kynttilöitä ja taskulamppuja, joiden valossa näimme pukeutua ja lähteä pois. Osa asiakkaista oli jopa raivostuneita tapahtumasta huutaen ilmeisesti rahojaan takaisin. Me koimme saaneemme tarpeeksi vastinetta rahoillemme ja poistuimme tyytyväisinä hämärtyvään iltaan.

Biitsillä

2008-09-13T13:10:00.000+09:00

Koska sääennusteet lupasivat +29 ja aurinkoista hamaan tulevaisuuteen asti, päätimme torstaina, että lähtisimme seuraavana päivänä rannalle. Soulissahan ei biitsejä ole, mutta yllättävän läheltä löytyi paikka joka ylitti kaikki odotuksemme.

Soulin länsireunassa, pääkaupungin kanssa yhteenkasvaneena, sijaitsee muutaman miljoonana asukkaan Incheon. Siihen kuuluu rannikkoa ja saaria, joista suurimmalla on myös Soul-Incheonin kansainvälinen lentokenttä. Opaskirja kehui Yeongjongdolta ja lähisaarilta löytyvän pitkiä hiekkarantoja ja etenkin näin kesäkauden ulkopuolella myös hiljaisuutta ja rauhaa. Siispä pakkasimme uimavermeet reppuihimme ja ajelimme metrolla vajaan puolentoista tunnin matkan naapuripitäjään.

Päätepysäkiltä oli vielä vartin kävelymatka lauttasatamaan pitkin varastorakennusten ja tavaraterminaalien reunustama katuja. Missasimme lautan täpärästi, joten meille jäi puoli tuntia aikaa katsella ympärillemme. Rannan tuntumassa oli pienehkö huvipuisto, kalaravintoloita ja erilaisia mereneläviä myyviä kärryjä: tarjolla oli mm. kuivattuja mustelanlonkeroita sekä kokonaisia kuivia tursaita. Päätimme tällä kertaa vastustaa kiusausta ja jätimme rapsakat lonkerot väliin, koska löysimme muuta mielenkiintoista syötävää: rasvassa paistettuja silkkiperhosen toukkia. Niitähän oli pakko ostaa mukillinen hieman yli eurolla. Makua voisi luonnehtia hieman rusinaan ja viikunaan vivahtavaksi, mutta vähemmän makeaksi. Hyviä toukat eivät olleet, mutta eivät aivan pahojakaan. Luulisin, että rapeaksi friteerattuina ja grillimausteella höystettynä ne uppoaisivat paremmin kuin lämpimässä liemessä lilluvina, kuten ne meille nyt tarjoiltiin.

Lautta vei meidät salmen yli Yeongjongdon saarelle, ja otimme bussin kohti länsirannalla sijaitsevaa Eulwangni Beachia. Oli laskuveden aika, ja kaikilla rannoilla oli jopa 100m kaistale mutaa ennen merta, joten päätimme kesken bussimatkaa menevämme sittenkin Muuidon saarelle, jossa pitäisi olla hieman jyrkemmät ja vähemmän mutaiset rannat. Hyppäsimme bussista Jamjindon lauttasataman risteyksen kohdalla ja kävelimme noin kilometrin matkan lautalle. Rannoilla näkyi ihmisiä keräämässä simpukoita ja rapuja vuoroveden paljastamalta mutakaistaleelta, ja tien varsilla oli ravintoloita jotka tarjosivat näitä meren antimia nälkäisille.

Lauttamatka Muuidolle kesti vain viitisen minuuttia, ja satamasta otimme bussin Hanagae Beachille. Siellä meitä odotti kilometrin levyinen, lähes autio hiekkaranta. Ravintoloiden ja muiden myymälöiden määrästä päätellen ranta on hyvinkin suosittu kesäaikaan, mutta korealaisten mielestä syyskuussa ei ilmeisesti voi enää olla kesä eikä rantakelejä, vaikka mittari näyttäisi kolmeakymmentä astetta. No, hyvä meille. Söimme simpukka-nuudeliaterian ravintolassa (herkullisia tuoreita simpukoita!) ja menimme uimaan. Vesi ei kyllä ollut maailman puhtainta, mutta mukavan lämmintä, ja koko rannalla oli meidän lisäksemme vain muutama ihminen.

Uituamme ajoimme takaisin satamalle ja lähdimme patikoimaan polkua pitkin toiselle rannalle. Kuljimme parin sadan metrin korkuisen mäen yli, mutta kasvillisuuden takia emme päässeet juurikaan ihailemaan maisemia. Perillä odottanut Silmi Beach oli vielä upeampi kuin edellinen ranta. Hiekka oli sileämpää, vesi puhtaampaa, ja roskia ei ollut. Aivan lähellä oli asumaton Silmidon saari, jonne pystyi kahlaamaan laskuveden aikaan. Vesi ei ollut vielä aivan matalimmillaan, mutta pystyimme ylittämään salmen kahlaamalla. Ylitykohdalla kulki "apuköysi" salmen yli, mutta siitä oli enemmänkin haittaa kuin hyötyä - köysi oli täynnä veitsenteräviä näkkejä tms. mereneläviä, samoin kuin pohjan kivetkin ja kukaan ei selvinnyt ylityksestä täysin haavoitta. Emme tutustuneet pikkusaareen sen enempää, koska viimeinen lautta pois Muuidolta oli lähdössä melko pian, joten joimme vain yhdet oluet rantaravintolassa saksofoninsoittajaa kuunnellen, ilta-auringosta nauttien ja haavoja laastaroiden.

Paluumatka sujui mukavasti illan pimetessä, ja Incheonin satamassa kävimme vielä kokeilemass huvipuiston laitteita. Jo menomatkalla ihmetystä herättäneet kolme viikinkivene-laitetta saivat selityksen, kun yritimme mennä erääseen laitteeseen. Alueella olikin kolmen eri yrityksen laitteita, ja jokaiseen piti ostaa liput eri luukulta - ja tähän kyseiseen hieman Linnanmäen Raketti-laitetta muistuttavaan vehkeeseen emme ostamillamme lipuilla päässeet. Oli kyllä huvittavaa, että koko alueella oli ehkäpä 15 laitetta, ja jokainen yrittäjä oli päättänyt ostaa viikinkiveneen. Parin ajelun jälkeen otimme taksin metroasemalle ja nuokuimme takaisin Souliin. Reissu oli todella positiivinen yllätys ja Muuidon saaren rauha melkoista luksusta vain parin tunnin matkan päässä kymmenien miljoonien asukkaiden metropolista.

Jeju

2008-09-09T22:28:00.000+09:00

No niin, nyt ollaan taas kotona Soulissa 14 tunnin matkanteon jälkeen,
5 päivän matka Jeju-saarelle oli kaikin puolin onnistunut. Ankaran väsymystilan vuoksi raportoin tapahtumista vain lyhyesti.

Koska emme lentäneet vaan kuljimme junalla ja lautalla, matka vei päivän suuntaansa, eli perillä oltiin perjantai-illasta tiistaiaamuun. Matka alkoi 3,5 tunnin luotijunamatkalla eteläiseen rannikkokaupunkiin Mokpoon, josta otimme autolautan itse saarelle. Jeju on noin puolen miljoonan asukkaan itsehallintoalue 100 km mantereelta etelään. Saari on melko suuri, ympärysmitaksi tuli todistettua skootterilla ajellen n. 250 km, ja keskellä sitä kohoaa Korean korkein vuori, sammunut tulivuori Hallasan.

Perjantaina emme tehneet juuri muuta kuin siirryimme majapaikkaamme saaren etelärannan tuntumaan Seogwipon kaupunkiin. Tapasimme laivalla yllättäen suomalaismiehen, joka oli työkomennuksella Mokpossa ja oli menossa sukeltamaan Jejulle. Päätin itsekin lähteä mukaan sukeltamaan, ja lauantaiaamuna veneilimmekin sukellusfirman paatilla lähisaareen, jonka rannalta suoritimme kaksi dyykkiä valtameren aaltoihin. Tropiikin väriloistoon vedenalainen elämä ei yltänyt, mutta korallia ja kaloja kyllä oli ihan mukavasti, ja bongasimmepa myös isohkon mustekalan kasvillisuuden seasta. Ehdottomasti hintansa arvoinen reissu, päivä kustansi hieman yli 60 euroa. Illalla voimat olivat aika lopussa, mutta kävimme vielä vuokraamassa skootterin seuraavaksi päiväksi, tarkoituksena kiertää saari.

Sunnuntaiaamuna lähdimme aikaisin ajamaan rantatietä pitkin myötäpäivään. Liiankin suuri osa matkasta oli 4-kaistaista valtatietä jota pitkin oli tylsä jurnuttaa skootterilla, vaikka tehoja piisasikin 80km/h kulkevan liikenteen vauhdissa pysymiseen. Alkumatkasta kävimme uimassa upealla hiekkarannalla, ja jo siellä aavistelin että aurinko saattaisi kärventää nahkaani päivän aikana. Aurinkovoiteesta ei ollut tietoakaan, ja ennen puoltamatkaa nenäni punotti jo mukavasti, samoin käsivarret. Saaren pääkaupungista Jeju-si:sta löysimme onneksi aurinkovoidetta riistohintaan, mutta tässä vaiheessa olin jo melko ravunvärinen. Ehkäpä paisteeseen olisi voinut varautua edellisenä päivänä. Aurinko ja puolen päivän ajaminen oli vienyt suuren osan voimistamme, joten päätimme jättää väliin saaren kuuluista "lavatube cavet".

Itärannikolla oli yksi Jejun kuuluisimmista nähtävyyksistä, Ilchudongin sammunut tulivuori, joka ei tehnyt suurtakaan vaikutusta uupumuksen takia. Ilchudong on parin sadan metrin korkeudelle kohoava vuori, jonka kylkeä nousivat portaat koko matkan parinsadan metrin korkeudessa sijaitsevalle kraaterin reunalle asti. Illalla kävimme vielä maksamassa yhden lisäpäivän skootterivuokraan, koska maanantaina suunnitelmissa oli kiipeäminen Hallasanin huipulle, sekä sen jälkeen reissu skootterimatkalla löytämällemme uimarannalle parinkymmenen kilometrin päähän majapaikastamme.

Maanantaina kello soi taas varhain, ja vaelluskengät jalassa ajoimme muutaman kymmenen kilometrin matkan n. 700 metrin korkeudessa sijaitsevalle patikointipolun alkupisteelle. Suunnitelmissa oli kävellä pisin vuoren huipulle vievistä reiteistä, 9,6 km pituinen Seongpanak Trail. Vuoren huippu odotti 1950 metrissä, joten nousua matkalla oli reilusti yli kilometri. Ensimmäiset 6 kilometriä olivat melko loivaa nousua, ainoa haaste oli itse polku - maaston suojelemiseksi vaeltajamassoilta koko matka oli "päällystetty" laavakivilohkareilla joten nousu oli melkoista kivikossa kävelemistä. Viimeiset kilometrit olivatkin sitten melkoista tuskaa, kun kahden kilometrin matkalla noustiin 500 metriä ylöspäin. Maisemat huipulta palkitsivat kuitenkin patikoijan, tosin kraaterijärvi oli kuiva sateettomien kelien takia. Hienojen maisemakuvien ottamista häiritsi ilman utuisuus - ongelma joka tuntuu olevan tässä maassa alati läsnä, näkyvyyttä ei ole montaakaan kilometriä. Korealaiset ovat varsinaista patikointikansaa, rankka reitti kuhisi kaikenikäisiä kanssakävelijöitä moderneine varusteineen ja vaellussauvoineen, ja suomalaisten metsien tyhjyyteen tottuneena väenpaljous hieman ärsyttikin. No, heidän vuorensahan tämä on ja suurimman osan matkasta saimme kulkea melko rauhassa. Kosmisena detailina mainittakoon 1500 m korkeuteen tuvalle vettä, pikanuudeleita ja muita tarvikkeita vienyt bensakäyttöinen monorail-häkkyrä, joka säksätti häiritsevästi välillä kannoillamme, välillä edellämme noin kävelyvauhtia. Saimme sen kuitenkin karistettua kannoiltamme kun kiristimme hieman tahtia.

Vaelluksen todelliset koitokset koettiin vasta paluumatkalla, jyrkkä laskeutuminen sai polvet huutamaan armoa ja matka tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Mukulainen "polku" ei ainakaan helpottanut taivalta, onneksi selvisimme alas ehjin nilkoin, josta kuuluu kiitos tukeville kengille. Vuorelta oli hauskaa huristella alas serpentiinitietä pitkin kohti hiekkarantaa. Hikisen trekin jälkeen oli mahtavaa huuhtoa hiet valtameren mainingeissa, ja pitkän päivän jälkeen uni tuli helposti. Tänään kello soikin jo 5.30 pitkän paluumatkan alkamisen merkiksi. Paluu sujui kommelluksitta, ja nyt pitsan ja oluen jälkeen alkaa tämä poika olemaan petikamaa. Huomenna pitää selvitä kouluun yhdeksäksi Korean historiaa käsittelevälle kurssille. Lisää raporttia samalla taajuudella taas myöhemmin.

Menolippu Mokpoon

2008-09-03T20:02:00.000+09:00

Tiistain kurssi, Information behaviour, vaikutti tylsältä eikä oikein opiskeluihini sopivalta, joten taidan jättää sen väliin. Taitaa käydä niin, että luen täällä vain korean kieltä ja kulttuuria, ja suorittelen parit virtuaali-amk-kurssit Suomesta että koodaustaidotkin kehittyvät. Täten myös aikataulu pysyy joustavampana ja reissaaminen on helpompaa. Kävimme juuri ostamassa junaliput perjantaiksi etelärannikolle Mokpoon, josta menemme lautalla Jeju-saarelle muutamaksi päiväksi. Siellä pitäisi olla hyvät vaellus-, snorklaus- ja skootteripäristelymahdollisuudet. Paluun hoidamme varmaan lentämällä.

Kävimme myös katsomassa oppaissa hehkutettua kanavaa keskustassa, mutta se paljastui tylsähköksi puroksi. Pikkuhiljaa sitä alkaa kaipaamaan tilaa ja luontoa ympärilleen, jatkuva metropolin hektisyys uuvuttaa.

Korealaiset tuntuvat olevan luonteeltaan kuin iloinen versio suomalaisista - eivät tule tyrkyttämään seuraansa, eivät tuijota ja ovat ehkä hieman varautuneita ensialkuun, mutta hymyä riittää! Todella harva vain osaa englantia joten kommunikaatio ei ole helppoa. Onneksi useimmissa ravintoloissa on ruokalistoissa annosten kuvat, joten aivan sokkona ei ateriaansa tarvitse tilata. Ruoka on pääosin tulista, mutta lisukkeena on aina paitsi kimchiä, myös muita happamia pikkuannoksia, kuten kurpitsaa ja monia tunnistamattomaksi jääneitä kasviksia. Pahaa ruokaa ei ole vielä tullut vastaan, mutta aterioihin kuuluvien lukusiten eri annosten erilaiset tulisuudet muodostavat kyllä mielenkiintoisen poltteiden sinfonian suun limakalvoille. Happamat lisukkeet neutraloivat poltetta jonkin verran joten paletti on melko balanssissa.

Ylipainoisia ihmisiä täällä ei juuri näe, kiitos kuulunee kasvispainotteiselle ruoalle. Nähtäväksi jää onko korealaisilla myös laihat geenit vai onnistuvatko katukuvassa melko tiuhaan näkyvät amerikkalaiset rasvaruokaketjut pulskistamaan tämänkin kansan vuosien kuluessa.

Seoulin sateenvarjot

2008-09-01T19:45:00.000+09:00

Tänään on satanut koko päivän, joten jätimme vuoripatikoinnin väliin. Katukuva on surrealistinen: joka ikisellä ihmisellä on sateenvarjo. Kuvittele olevasi Stockmannin hullujen päivien ryysiksessä, mutta jokaisella ihmisellä on avoin sateenvarjo kädessään, sitten kerro ihmismäärä tuhannella niin pääset lähelle oikeaa tunnelmaa. Pitäisikö oma varjo nostaa vastaantulijan varjon yläpuolelle vai laskea alapuolelle kohdatessa? Maljaa kilistäessä on tärkeää että ei kilistä vanhemman / arvokkaamman ihmisen lasin yläpuolella. Onko sillä väliä kun kyseessä ovat sateenvarjot? Miten väistellä tuhansia ennustamattomasti liikkuvia, pysähteleviä ja sinkoilevia piikkejä?

Jokaisessa kaupassa ja kioskissa on joko sateenvarjonarikka tai hassu teline, josta saat koukattua suojapussin sateenvarjolle ettet kastele lattiaa. Muovia toki tuhlaantuu, mutta hauska keksintö. Ja täällä on muovin(kin) kierrätys käsittääkseni melko hyvissä kantimissa.

Syksyn sävel 2008

2008-08-31T22:28:00.000+09:00

Täällä muuten joka ikinen tekninen laite tuntuu lurittelevan jonkinlaisia melodioita ihmisten iloksi. Ilmastointilaite musisoi kun sen laittaa päälle, samoin pesukone, joka myös soittaa n. puolen minuutin fanfaarin saatuaan pyykit pestyä, eikä mikroaaltouunikaan pysy hiljaa . Metrossa jokaista kuulutusta edeltää neljännesminuutti klassista musiikkia ja ovemme sähkölukkokin kuulostaa Tamagotchilta.

Dark Knight IMAXina oli upea, ja leffa tuntui paremmalta kuin ensimmäisellä katsomiskerralla. Muutoinkin kuin visuaalisesti, pätkässä kun on puolisen tuntia IMAX-kameroilla kuvattua materiaalia josta on rajattu normiteatteriversioon puolet kuva-alasta pois.

Huomisaamuna menemme kaupungin laidalle patikoimaan vuorelle, sieltä avautunee mukavat näkymät kaupungin yli.

Sunnuntai

2008-08-31T13:11:00.000+09:00

Perjantai-iltana menimme toiselle puolelle keskustaa katsastamaan meininkiä baari/yökerhoalueelle. Puolen tunnin taksimatkan hinta, 6,5 euroa, ei päätä huimannut. Tin Pan -nimisessä baarissa ei mahtunut oikein liikkumaan, eikä keskustelusta tullut musiikin takia mitään, mutta hauskaa oli joka tapauksessa. Suomessa täpötäydessä baarissa saa jatkuvasti varoa läikkyvää olutta ja aggressiivisten humalaisten nyrkkejä, mutta täällä luoviminen läpi ihmismassojen käy kivuttomasti ja lähes kaikki hymyilevät (!). No, moisiin paikkoihin ei ehkä kovin usein jaksa lähteä, koska arvostan istumista ja ihmisten kanssa juttelemista, mutta ihan käymisen arvoinen paikka. Sitäpaitsi halvempien kuppiloiden oluen hinta on ylivoimainen houkutin, 5 litran tynnyrin saa pöytään halvimmillaan reilulla kymmenellä eurolla. Erikoisuutena Tin Panista mainittakoon vielä "No G.I's"-kyltti ovella, eli paikallisen jenkkisotilastukikohdan porukka ei ilmeisesti ole kaikkialla kovinkaan hyvässä maineessa. Taksin saaminen takaisinpäin tuotti hieman ongelmia, suurin osa kuskeista ei ilmeisesti halunnut ottaa kyytiin ulkomaalaisia kommunikaatio-ongelmien takia, tai sitten he eivät halunneet ajaa niin kauas kuin olimme menossa. Suomessa riittää kun rojahtaa takapenkille ja kertoo määränpään, mutta täällä (kuten useimmissa muissakin paikoissa joissa olen käynyt) pitää ensin kysyä etuikkunasta haluaako kuski ajaa kyseiseen paikkaan. Onneksi Koreassa ei sentään tarvitse tinkiä hinnoista vaan kaikki taksit käyttävät mittaria.

Nukkumaanmeno venyi lähemmäs aamukuutta, ja kahdeltatoista heräsin siihen, kun buddy-oppilaani "Harry" (jostain syystä täällä, kuten esim. Indonesiassakin, monet esittäytyvät oikean nimensä sijaan länsimaisella lempinimellä) paukkasi ovesta sisään - hän oli tullut auttamaan minua ongelmissani kursseille rekisteröitymisen kanssa. Pää melko sumussa saimme kurssiasiat sumplittua jollekin mallille. Iltapäivällä menimme Innan kanssa paikalliseen Näsinneulaan Seoul Toweriin, joka sijaitsee kaupungin keskellä olevalla korkealla kukkulalla. Kukkulan huipulle noustiin köysiradalla, ja vaikka itse torni ei mikään maailman korkein ollutkaan, oli sieltä upeat näköalat joka puolella silmänkantamattomiin jatkuvaan kaupunkiin ja sitä ympäröiviin vuoriin. Kaupungin mittakaava tuhansine pilvenpiirtäjineen ja lukuisine muita alueita ylemmäs kohoavine keskustoineen on henkeäsalpaava. Metropolialueella asuukin Pohjoismaiden verran ihmisiä, yli 20 miljoonaa. Tornin juurella kiersi kuuluisa aita, johon rakastavaisilla on tapana käydä kiinnittämässä lukko suhteensa sinetiksi.

Tänään menemme vihdoin ostamaan Harryn kanssa paikalliset puhelimet. Oma puhelimeni kyllä toimii täällä, Innan taas ei, mutta paikallisella liittymällä saa tutut tarvittaessa kiinni edullisesti. Täällä pitää ilmeisesti ostaa kokonainen prepaid-puhelin, SIM-kortteja ei käytetä. Illalla menemme katsomaan Dark Knightia IMAX-teatteriin Yongsanin kaupunginosaan. Koulu alkaakin sitten huomenna, tosin kurssivalintojen ansiosta minulla ja Innalla on maanantait ja perjantait vapaata - jää enemmän aikaa matkustamiseen ja maahan tutustumiseen. Ja täällä keskustan kampuksella ei edes ole juurikaan itseäni kiinnostavia kursseja, ohjelmointia opetetaan 80km päässä sijaitsevalla insinöörikampuksella.

Likapyykkiä

2008-08-29T16:33:00.001+09:00

Olut on täällä halvahkoa ja paikallinen viina soju myös. Soju on vain hieman yli 20-prosenttista ja maistuukin lähinnä vedellä jatketulta Koskenkorvalta. Olutkannuja ja sojupulloja tyhjennettiin kiitettävään tahtiin suurehkoolla seurueella loppulaskun jäädessä alle 10 euroon per nuppi. Eilen saapunut "uusi" kämppis päätti sammua baarissa joten jouduimme raahaamaan hänet kotiin. Itse menin tämän jälkeen nukkumaan, mutta kyseinen itävaltalaissankari oli saanut yöllä loistoidean ja oli kussut yhteistilojen lattialle. Armelias uni säästi minut tapauksen todistamiselta. Toivottavasti ei tule toistumaan.

Tänään opiskelin hieman koreaa pyykkikoneen ohjauspaneelista, pesutuloksesta päätellen kielipääni on varsin hyvä.

Kaupunkikierros

2008-08-28T22:00:00.001+09:00

Kaupungilla pyörähtäminen veikin sitten viisi tuntia, etsimme lähimmän metroaseman ja ajoimme COEX-mallille toiselle puolelle keskustaa. Metroverkko on valtaisa, 12 linjaa ja satoja pysäkkejä, mutta melko looginen. Kertamatka maksaa 80 senttiä. Ihmisten määrä jaksaa hämmästyttää, samoin joka puolella silmille hyppivät valomainokset ja videoscreenit.

Korealaiset syövät ohuilla teräksisillä puikoilla, joiden hallinta on melkoisesti vaikeampaa kuin kiinalaisista ravintoloistakin tuttujen puisten tai muovisten puikkojen. Tänään orientaatiotilaisuudessa tarjottu lounas päätyi kuitenkin suuhun näilläkin välineillä. Paikallisena ruokaerikoisuutena mainittakoon hapankaalia muistuttava mutta voimakkaamman makuinen kimchi - kannattaa kokeilla jos tänne päin maailmaa päätyy.

Kämppikset ovat iltaoluella lähipubissa, taidan painua sinne parille vielä itsekin. Huomenna on tiedossa retki "perinteiseen korealaiseen kylään", mitä se sitten onkaan. Viikonlopuksi olemme suunnitelleet jonkun Soulia reunustavan vuoren valloittamista patikoiden.

Perillä

2008-08-28T15:42:00.000+09:00

Täällä sitä sitten asutaan seuraavat neljä kuukautta. Asuntona kuuden vaihtarin jakama kämppä mukavan kokoisilla yhteisillä tiloilla pienen kävelymatkan päässä koululta (vuokra n. 230e/kk). Täällä asuu myös TAMK:n toinen Soul-vaihtari Petri sekä ihmisiä Saksasta, Itävallasta ja USA:sta. Vaikka en kimppakämppien ystävä olekaan niin puitteet vaikuttavat varsin siedettäviltä.

Saavuimme siis eilen Innan (tietämättömille: siskoni, joka tuli tänne myös vaihtoon) kanssa Soulin kentälle josta byddymme toi meidät bussilla majapaikkoihimme. Trooppinen helle oli kuumempi ja painostavampi kuin mitä odotin - varsinkin 36 tunnin matkanteon jälkeen - ja jopa myöhään illalla hiki tuli pintaan pelkästä istuskelusta. Puhumattakaan tästä päivästä, kun vaihtareita kierrätettiin koulun alueella tutustumassa paikkoihin. Toisaalta mukava lämpö kelpaa Suomen viileän kesän jälkeen. Ja tuleehan täälläkin pian syksy ja kelit muuttuvat viileämmiksi. Tutustumiskierros oli tylsä kuten ne aina ovat, mutta tutustuipa sen aikana muihin vaihtareihin. Täällä on yllättävän paljon suomalaisia, ainakin kahdeksan - enemmän kuin mitään muuta kansallisuutta. Täyttelimme myös melko läjän erilaisia lomakkeita liittyen oleskelulupaan, opiskelijakorttiin, pankkitiliin yms.

Ensivaikutelma kaupungista on ollut hyvä. Valtava mutta ei liian kaoottinen, ja alue jossa koulu ja asuntomme sijaitsevat on rauhallista. Nyt pitää lähteä seikkailemaan subwaylla ympäri keskustaa ja hankkimaan paikallistuntemusta, ja illalla oluen merkeissä lähialueille.

Hong Kongin kentalla

2008-08-27T10:33:00.001+09:00

Tampereelta lahdosta on jo yli vuorokausi, ja matkaa on viela jaljella n. 12 tuntia. Koska yhdensuuntaisia lentoja Hki-Soul ei ollut saatavilla jarkevaan hintaan, jouduimme valitsemaan jarjettoman reitin Hki-Amsterdam-Hong Kong-Soul. Lievasti sanottuna turhautti lennella Latvian yli itaan pain Amsterdamista kun matkaan oli tuhrautunut jo puoli vuorokautta aikaa ja olimme yha yhta kaukana maaranpaasta kuin lahtiessamme Tampereelta. Ja nyt ollaan pari tuhatta kilometria liian etelassa karvistelemassa 9 tunnin vaihtoa, kentta sentaan on aanestetty useasti maailman mukavimmaksi. Suihkuunkin pitaisi kohta paasta. Vasymys alkaa painaa aika lailla, 190-senttinen kun ei turistiluokassa istu niin mukavasti etta uni tulisi. Mutta parin paivan valvomiset ja kymmenien tuntien matkat ovat tulleet jo jossain maarin tutuiksi, ja niista on ennenkin selvitty.

Kohdekoulun kv-yhteyshenkiloiden kielitaidottomuuden takia erittain epamaaraiselta nayttanyt asuntotilannekin selvisi eilen, katto pitaisi siis loytya paan paalle kohtuuhintaan. Seuraavat tunnelmat siis Soulista jahka saan verkkopiuhan kiinni seinaan.

Pohjustusta

2008-08-15T14:42:00.000+09:00

Kuten blogin nimikin kertoo, tulen kirjoittamaan lähinnä tulevan syksyn kokemuksistani Soulissa, Etelä-Koreassa. Mikä minut sitten heittää tuohon maailmankolkkaan? Opiskelu Sungkyunkwan Universityssä (alan jo muistamaan nimen kirjoitusasun), suomalaisen kouluni TAMK:n partnerikoulussa. Olen opiskellut kaksi vuotta tietojenkäsittelyä, ja jotain siihen liittyvää on tiedossa tulevinakin kuukausina. Sekä toki myös korean kielen opiskelua. Mukaan on lähdössä myös TTY:llä opiskeleva siskoni - yksinkin maailmaa kolunneena olen tyytyväinen, että tällä reissulla on hyvää seuraa mukana.

Pääpaino lienee intohimoisen opiskelun sijaan yleisessä uusien kokemusten hankkimisessa - maan lukuiset vuoret houkuttavat patikoimaan, Kiinassa ja Japanissa pitäisi myös piipahtaa, syksyisen kotimaani pohjoista naapuria unohtamatta. Lukukauden jälkeen matkustamme joulunviettoon Thaimaahan muun perheen seuraksi, ja siitä jatkamme kaksin Indonesiaan tammikuuksi. Olin Indonesiassa viitisen viikkoa viime kesänä, ja odotan innolla paluuta uskomattoman luonnon, iloisten ihmisten ja kaoottisenrennon yleistunnelman pariin.

Lähtö Suomesta koittaa 26. elokuuta, edullinen lentoreittimme vie meidät Helsingistä Amsterdamiin, sieltä Hongkongiin ja lopulta Souliin hieman yli vuorokauden aikana. Tällä hetkellä kelit perillä näyttävät varsin mukavilta Suomen "kesään" verrattuna, mutta talvea kohti sielläkin viilenee. Eiköhän tuo Suomen syksyn voita.

Kirjoittelen lisää jahka pääsen Souliin, ja kuviakin on toki tiedossa.