Minä lähden Pohjois-Karjal.. eiku

... no jonnekin pohjoiseen kuitenkin, eli päiväretkelle Kaesongiin 100km pohjoiseen Soulista. Eteläkorealainen Hyundai Asan pyörittää teollisuustoimintaa rajan takaisella erityistalousalueella ja järjestää myös päiväretkiä läheiseen 150 000 asukkaan kaupunkiin. Mistään omatoimireissusta ei todellakaan ole kyse, vaan joka aamu kahdeksan bussin kolonna vyöryy rajan yli mukanaan lähinnä eteläkorealaisia turisteja. Retki on naurettavan kallis, eikä liene epäilystäkään etteikö suurin osa summasta menisi Kim Jong-il:n vapaa-ajanviettorahastoon tai vankileirien kunnossapitoon, mutta eihän tällaista mahdollisuutta voinut silti jättää hyödyntämättä kun yksi maailman suljetuimmista valtioista on lähes kivenheiton päässä.

Ensi töiksemme olimme myöhästyä koko reissulta, koska lähtö oli klo 6.10 ja metromatka kestikin yli puoli tuntia harvan vuorovälin takia. Ehdimme kuitenkin bussiin täpärästi, ja matka kohti rajaa saattoi alkaa. Rajan tuntumassa sijainneessa terminaalissa saimme tyylikkäät kirjekuoren kokoiset "viisumit" kaulaamme, jonka jälkeen odottelimme bussissa hyvän tovin ennen kuin pohjoisen puolelta suvaittiin lähettää sotilasajoneuvo saattamaan bussiletkaamme. Matkapuhelimet yms. elektroniikka kameraa lukuun ottamatta oli jätettävä rajan tälle puolen. Valokuvaus olisi sallittua vain tarkoin rajatuissa paikoissa ja paluumatkalla rajanylityksen yhteydessä jokaisen kameran muistikortin sisältö tutkittiin.

Rajan toisella puolella ajoimme ensin em. erityistalousalueen lävitse, joka näytti melko normaalilta modernilta teollisuusalueelta. Siellä siis voidaan kätevästi teettää työtä lähes nollahinnalla, ja Pohjois-Korean hallitus vieläkin kätevämmin imaisee tämän vähänkin hinnan omiin taskuihinsa. Pian pääsimme kuitenkin "aidolle" maaperälle, ja näkymät muuttuivat dramaattisesti.

Ensimmäinen ero etelään verrattuna oli se, että puita tai mitään kasvillisuutta ei ollut missään. Kaikki kukkulat oli parturoitu sileäksi - ilmeisesti polttopuuksi talven kylmien hetkien varalle. Ja puiden lehdet ja aluskasvillisuus lienevät pelastaneet monet nälkäkuolemalta katovuosina - nälänhätähän on ollut enemmän tai vähemmän pysyvä olotila Pohjois-Koreassa jo pian kaksikymmentä vuotta. Moottoriajoneuvoja ei näkynyt kolonnaamme lukuunottamatta missään muutamaa puolivuosisataista traktorinromua lukuunottamatta - eikä niidenkään toimivuudessa tainnut olla hurrattavaa, sillä työ tehtiin härkien avustuksella ja hartiavoimin. Talot olivat surkeita kivihökkeleitä. Joka risteyksessä seisoi sotilas punainen lippu kädessään - jos jonkun nähtäisiin ottavan valokuvia bussista käsin, hän nostaisi lipun ilmaan. Mitä sitten olisi tapahtunut, jäi näkemättä. Paikallisia asukkaitakin näkyi siellä täällä, mutta sotilasvartio sai koko tilanteen tuntuvan siltä kuin olisimme ajamassa vankilan läpi. Joka ei tietenkään ole kaukana totuudesta.

Retken varsinaiset nähtävyydet eivät olleet kummoisiakaan - vesiputous ilman vettä ja muutama temppeli. Minne tahansa menimmekin, alue oli visusti eristetty ulkomaailmasta. Portit auki, bussit sisään, portit säppiin. Ainoa suora kosketus pohjoiskorealaisiin olivat matkamuistomyymälöiden myyjät ja teetä myyvät naiset - sekä jatkuvasti meitä silmällä pitäneet salaisen poliisin agentit tai mitä lie olivatkaan.

Kiinnostavinta antia oli siis bussin ikkunoista näkyvä elämä, Kaesongin kaupungin verkkainen elämä oli todella jotakin erilaista. Kiehtovaa ja samaan aikaan surullista. Vanha mies polkupyöräilemässä lapsenlapsi etukorissa, eukko olkikuormaa kantamassa, pojat pelaamassa jalkapalloa. Varovaisia uteliaita katseita busseja kohti - välissä olleet sotilaat pitivät kuitenkin huolen siitä että kaikki vuorovaikutus oli mahdotonta. Missään ei ollut mainoskylttejä, näyteikkunoita tai mitään mistä olisi voinut päätellä olevansa 1950-lukua myöhemmässä ajassa. Ainoat kuvat olivat kommunistisia propagandajulisteita ja Kim-kaksikon potretteja. Jokainen mahdollinen maakaistale oli valjastettu pelloksi, eräässä paikassa näimme satapäisen ihmisjoukon lapioineen muokkaamassa joutomaata viljelykäyttöön.

Retkeen kuului myös "autenttinen kaesongilainen ateria" pakkasessa nautittuna - ravintolassa kun ei ollut lämmitystä. Itse ateria kolminetoista sidedisheineen oli loistava, mutta hieman jäi mietityttämään moniko kaesongilainen näkee tällaisia aterioita edessään.

Rajoituksistaan huolimatta matka oli kiehtova kurkistus Pohjois-Koreaan, edes lasin läpi. En osaa kuvitella mitä ihmiset siellä ajattelevat tai miten he kokevat maansa harjoittaman politiikan. Kovin paljoa hymyjä kadulla ei ainakaan näkynyt. Kai sielläkin silti useimpien elämä rullaa jonkinlaisella arkisella urallaan, ihmisen sopeutumiskyky on ihmeellinen. Tunnin matkan päässä oleva Soul on kuin toiselta planeetalta.

Näihin tunnelmiin tällä kertaa, huomenna kohti Kiinaa.

Paleltaa

Aiemmin hehkuttamani syksy on saanut hieman kylmemmän käänteen - eli nyt täällä on oikeasti kylmä! Elohopea huitelee nollan tienoilla, eikä se sinällään haittaisi, mutta
a) talvitakkia ei ole
b) tuulee
c) kauppoja, ravintoloita yms. ei ole suunniteltu talven varalle, vaikka talvi on täälläkin joka vuonna.

Tuulikaapeista ei ole tietoakaan, ja ulko-oven alla on yleensä rotanmentävä rako josta raikas syysilma tulvii sisätiloihin. Onneksi asunnossamme sentään on mukava lattialämmitys ja tuplaikkunat ja koululle on vain 10 minuutin kävelymatka joten eiköhän joulukuun 19. päivään asti selvitä ilman talvitakkiakin.


Tänään oli korean kielen loppukoe, joka meni luullakseni varsin hyvin. Jos se olisi mennyt mitenkään muuten, voisin olla todella pettynyt itseeni, niin helpon kokeen opettaja oli tehnyt. Ei ilmeisesti halua kenenkään reputtavan. Harmi vain, että kurssin aikana ei ole oikein oppinut kommunikoimaan koreaksi. Kielioppia on jonkin verran päässä, samoin sanoja, mutta koska täällä opetusmetodit perustuvat tekstin kopioimiseen enemmän kuin puhumiseen, keskustelutaidot ovat yhä lähellä nollaa. Selittänee myös sen, miksi lähes kukaan täkäläinen ei osaa puhua englantia, vaikka sen opetukseen panostetaankin täällä nykyään paljon.

Pidin tänään myös Korean historian kurssilla lyhyen esitelmän aiheesta "North Korea after war". Samaisen otsikon alla kirjoittelen myös kyseisen kurssin term paperia, joka on käytännössä valmis vaikka deadline on vasta kuukauden päästä. Päätin kerrankin tehdä jotain ajoissa, koska ylihuomenna alkaa parin viikon reissailu ja sen jälkeen lukukautta on jäljellä alle enää kaksi viikkoa.

Perjantaina menemme Innan kanssa Pohjois-Koreaan päiväretkelle maan toiseksi suurimpaan kaupunkiin Kaesongiin. Pohjoisen ja etelän välit ovat kiristyneet viime aikoina ja näillä näkymin Pohjois-Korea sulkee maiden välisen rajan joulukuun alusta lähtien, mutta ehdimme onneksi piipahtamaan maassa juuri ennen sitä. Lauantaina lennämme Beijingiin, ja palaamme Souliin Shanghaista 2.12. eli tiedossa lienee rentouttavat pari viikkoa kaukana Soulin kimppakämpästä ja vaihtarinaamoista. Tässä vaiheessa asunnon jakaminen kuuden ihmisen kanssa alkaa lievästi sanottuna risomaan, varsinkin kun suurin osa asukeista osallistuu siivoukseen ja perustarvikkeiden hankkimiseen perin vähäisellä panostuksella.

Toinen asia joka on alkanut rassaamaan on ulkopuolisuuden tunne. Koska erittäin harva korealainen puhuu englantia, tuttavuudet paikallisiin ovat jääneet melko vähäisiksi. Elämä täällä pyörii lähinnä muiden ulkomaalaisten muodostaman kuplan sisällä, ja korealainen elämä on lähes yhtä vierasta kuin saapuessani. Toki kaikenlaista on tullut nähtyä ja koettua, mutta kuitenkin ulkopuolisena tarkkailijana. No, täällä Soulissa on asuttava enää muutama hetki Kiinan-reissun jälkeen joten kyllä tämä kestetään. Sitten suuntana onkin lämpimämmät maisemat, ei lainkaan hassumpi juttu.



Viikon kuvana bikini-babe vending machine, sanovat Japania kolikkoautomaattien luvatuksi maaksi mutta Korea ei jää paljonkaan jälkeen.

Seoraksan

Torstaina hyppäsimme Innan kanssa bussiin ja ajoimme Sokchoon, n. 90 000 asukkaan kaupunkiin maan koillisrannikolle. Itse kaupunki epäilyttävän oloisine neonvalaistuine motelleineen ei kiinnostanut meitä, mutta se palveli hyvänä tukikohtana Seoraksanin kansallispuiston tutkimiseen. Puiston luontoa on kehuttu jopa koko Korean niemimaan komeimmaksi, enkä näin
jälkikäteen katsottuna epäile väitettä hetkeäkään.

Perjantaiaamuna kello soi kukonlaulun aikaan (uskomatonta kyllä, keskustassa todella kuului kukon kieuntaa aamulla!) ja puoli kahdeksalta olimme jo puiston itäportilla valmiina 16 kilometrin patikointiin. Reitti tulisi kulkemaan kanjonia pitkin ja 1708 metrin korkeudessa sijaitsevan Daechonbong Peakin kautta eteläportille. Koska olimme liikkeellä arkipäivänä, saimme kerrankin patikoida rauhassa - koko päivän aikana näimme ehkäpä muutamia kymmeniä ihmisiä. Aikaisemmilla, viikonloppuihin sijoittuneilla retkillämme on ollut ihme jos näköpiirissä ei ole ollut jatkuvasti ainakin kymmentä korealaista reippailijaa.




Alkumatkasta reitti kulki satoja metrejä syvän kanjonin pohjan tuntumassa kirkkaanpunaisten, ruosteenväristen ja kellertävien puiden ympäröidessä meidät. Joka puolella vilisti pieniä raidallisia oravia ja tikat nakuttelivat puunrunkoja, välillä kivenkolosta kurkisti hiiren pää. Noin kolmen tunnin kuluttua siihen asti loivasti noussut polku muuttui raskaaksi ylämäeksi. Ylempänä puut olivat lehdettömiä ja maisema kuolleen karu ja väritön, mutta taianomaisen kaunis. Jyrkillä rinteillä näkyi paikoin paljaita kallioraitoja maanvyörymien jäljiltä. Muutaman kilometrin matkalla nousua kertyi kilometrin verran ja jalat huusivat armoa. Nousun aikana keli muuttui utuiseksi, joten saavutettuamme vihdoin huipun, maisemia ei juuri näkynyt ja kylmän tuulen takia jatkoimme matkaa pikimmiten alaspäin vuorenrinnettä pitkin. Laskeutuminen on aina tuskallisin osuus vuorilla patikoidessa, ja tämä kerta ei ollut poikkeus. Nousu on raskasta lihaksille, mutta kolmen tunnin matka huipulta alaspäin oli lähes ennenkokematon rääkki polville. Onneksi matkaa oli vain viisi kilometriä, reitti jota kiipesimme huipulle oli 11 km. Kilometrit vuoristossa ovat kuitenkin suhteellisia ja niistä viimeiset (sekä ylös että alas) olivat lähes sietämätöntä tuskaa.



Loppu hyvin, kaikki hyvin, selvisimme puiston portille ja sieltä taksilla motellille. Parantelimme patikoinnin jälkitiloja porsas-barbequen ja oluen äärellä ja illalla ei ollut ongelmia unensaannin kanssa.


Tänään meidän oli tarkoitus tehdä vielä lyhyempi visiitti puistoon, mutta satoi kaatamalla, joten lähdimme jo aamupäivällä kotimatkalle. Ehkäpä hyvä valinta myös polvien kannalta, jo metroaseman portaiden kiipeäminen oli työn ja tuskan takana.

Suloinen syksy

Eilen kävimme Innan kanssa täyttämässä Kiinan viisumihakemukset - suuntaamme länsinaapuriin 22.11.-2.12. väliseksi ajaksi, kohteina Beijing, Shanghai ja ehkä vähän muutakin. Yritimme viisuminhakua jo viime viikolla Kiinan suurlähetystöltä, mutta siellä sanottiin, että viisumi on haettava konsulaatista. Marssittuamme konsulaatille saimme taas kuulla, ettei sielläkään oteta nykyään suoraan vastaan yksityishenkilöiden hakemuksia, vaan meidän tulisi käyttää matkatoimiston palveluja. No, konsulaatin ympäristö luonnollisesti kuhisi toimistoja jotka tarjosivat palvelujaan, mutta heidän perimänsä palvelumaksu yli puolitoistakertaisti viisumin hinnan. Eipä ollut paljon vaihtoehtoja.

Viisumisähläyksen jälkeen päätimme nauttia kirkkaasta syysaamusta ja ajella köysiratavaunulla viereisen Seoul Towerin juurelle. Paikkahan oli jo tuttu, mutta nyt ilma oli erityisen kirkas ja suosiollinen valokuvaukselle (ja toki ihan hengittämisellekin). Aurinko kultasi ruskan värittämät puut ja kaupunkimaisema jatkui silmänkantamattomiin vuorten välissä. Tällaista ei näe monessa paikassa - täkäläinen versio syksystä pesee Suomen vastaavan jääkiekkolukemin. Lämpöä on kymmenisen astetta tai vähän alle, aurinko paistaa lähes joka päivä eikä rännästä, loskasta tai pimeydestä ole tietoakaan.

Huomenna lähdemme pariksi päiväksi Seoraksanin kansallispuistoon maan koillisreunaan, ruskan ja vuorten pitäisi olla siellä vielä upeampia kuin täällä.