perjantai 19. joulukuuta 2008

Aika lähteä

Viimeinen päivä Soulissa, lähdemme puolentoista tunnin päästä lentokentälle. Viimeiset viikot ovat menneet jo melko lomaisissa tunnelmissa, mutta "oikean" loman alkaminen on mukavaa. On aika hieman summata syksyn saldoa.

Aikani Soulissa on eittämättä ollut yksi mielenkiintoisimmista ajanjaksoista elämässäni. Olen pitkään halunnut kokeilla millaista olisi asua toisessa maassa, ja nyt se on koettu. Yllättävän nopeasti tännekin kotiutui, mutta on se oma maa vain mansikka - tuttu kulttuuri, tutut ruoat, hiljaiset metsät, järvet ja jurottavat hiljaiset suomalaiset ovat mahtavia asioita. Näitä joudun tosin odottamaan vielä puolitoista kuukautta, mutta tropiikin aurinko hälventänee koti-ikävää.

Asioita joita tulen kaipaamaan:
- edullinen ja maistuva ruoka, varsinkin barbeque (ja toki kimchi!)
- 24h saatavilla oleva edullinen olut
- norebang eli karaokehuoneet
- edulliset taksit
- hymyilevät ihmiset
- kaunis luonto
- suurkaupungin syke

Asioita, joita ilman voin elää:
- kielimuuri
- Soju eli vesikossu
- asunnon jakaminen 6 ihmisen kanssa
- suurkaupungin syke





Tästä hetkestä helmikuulle aika kuluu siis Thaimaassa, Malesiassa ja Indonesiassa reissaillen, ohjelmassa ainakin sukellusta, yleistä rentoutumista ja jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, myös laskuvarjohyppäämistä.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Go SK Telecom!

Olin juuri elämäni ensimmäisessä koripallomatsissa, vastakkain olivat Seoul SK Telecom ja Seoul Samsung. Täällä ei siis tiimin pääsponsorin nimeä pidetä vakan alla. Okei, ensinmainitun joukkueen virallinen nimi on Seoul SK Knights, mutta ei kukaan katsomoissa mitään ritareita huutanut vaan "Seoul SK!" ja "Seoul Samsung!" -huudot kilpailivat keskenään. Eikä se "SK" tosiaankaan tule Seoul Knightsistä vaan tuosta puhelinyhtiöstä. Eipä siinä mitään, kyseinen pulju onkin mitä mainioin yhtiö, suomalaisen puhelimeni tekstiviestit toimivat täällä vain SK:n verkossa, kiitos siis heille. Samsung taas sponsoroi täkäläistä yliopistoamme, joten olimme kahden vaiheilla kumpaa joukkuetta haluaisimme kannattaa.

Lipunmyyjätytön kysyessä kumman joukkueen kannatuskatsomoon tahtoisimme mennä, luin neitosen rintamuksesta ääneen Knightsin nimen ja valinta osoittautuikin oikeaksi - he voittivat ottelun reilulla marginaalilla. Koko tapahtuma oli melko keskittymishäiriöistä kakofoniaa mutta pelattiin siellä aina välillä koripalloakin. Muutaman minuutin välein ottelu keskeytettiin tv-lähetyksen mainoskatkojen ajaksi ja joukkueiden mainosmaskotit tulivat tanssimaan kentälle mainoskylttejä heiluttelevien cheerleader-tyttöjen kanssa. Oli Anycall-logomies, KrazeeBurger-hampurilainen, Pocari Sweat -tölkki (kuka hullu juo Hiki-nimistä urheilujuomaa?) ja Crispy Cream -jäätelöpallo. Samalla kentältä luututtiin pelaajien hikeä Anycall-mopeilla. Kaiken aikaa ämyreistä pauhasi erilaisia SK -aiheisia kannustusjumputuksia ja huutosakkien vetäjät piiskasivat kannustajia yhä kovempaan mekkalaan. Tunnelmaa oli kuin SM-liigan paikallispelissä, ainoana miinuksena oli oluttarjoilun puuttuminen - jaksaako joku katsoa urheilua kuivin suin? Jaksoimmehan me, ja urheilun jälkeen toki maistuu aina pikkusuolainen joten kävimme vielä hampurilaisella ja oluella ennen kämpille palaamista.

Viimeinen viikko Soulissa käynnistyy pian, ja huomenna on viimeinen koulupäivä. Pari kouluprojektia vaatii vielä viimeistelyä ennen palautusta, mutta loppusuoralla tässä tosiaan ollaan. Kieltämättä olo on hieman haikeakin, mutta toisaalta on mukavaa jatkaa eteenpäin. Varsinkin kimppa-asumisesta arvalla valittujen, lähinnä saksaa puhuvien ihmisten kanssa olen jo saanut tarpeekseni. Ensi viikon perjantaina onkin sitten edessä siirtyminen etelän lämpöön palmujen katveeseen ja korallien kupeeseen.

Soul on noussut suosikkikaupungikseni, ja Korea on aivan liian vähän maailmalla tunnettu helmi. Upea luonto, miellyttävä ilmasto, ystävälliset (joskin valitettavan kielitaidottomat) ihmiset, turvallisuus, edullinen hintataso ja toimiva infrastruktuuri tekevät maasta mukavan asua ja matkustaa. Aasiassa vaihto-opiskelua harkitseville voin suositella Koreaa lämpimästi tutumpien Malesian, Thaimaan yms. vaihtoehtona. Itse olen tyytyväinen, että en päässyt ykkösvaihtoehtooni Bangkokiin opiskelemaan.

tiistai 2. joulukuuta 2008

Kiinassa



10 päivän Kiinanreissu on nyt takanapäin, tässä hieman tunnelmia.

Matkan ensimmäinen etappi oli Peking, jota kai nykyisin kuuluisi kutsua Beijingiksi. Merkittävä ero Koreaan verrattuna oli kylmyys - varsinkin iltaisin elohopea painui monta astetta pakkaselle ja leveitä katuja pitkin puhaltaneet tuulet tekivät pakkasen vieläkin läpitunkevammaksi. Varsinkin kun ainoa takkini on täysin soveltumaton talvikäyttöön. Hostellissammekaan pakkasta ei päässyt pakoon, sillä 10 hengen dormimme ovi sijaitsi kerrossänkymme vieressä, ja se johti suoraan ulos, eli aina kun joku kulki ovesta, saimme raikkaan pakkastuulahduksen niskaamme. Huoneen toisessa päässä nukkuvilla oli kyllä lokoisat oltavat lämmittimen vieressä.

Vaikka Soul ja Beijing ovat saman kokoluokan kaupunkeja, Beijing on monin verroin saastuneempi ja likaisempi. Näkyvyys on normaalina päivänä olematon kaikkialla leijailevan savusumun vuoksi, ja hengitystiet ovat kovilla. Erään lähteen mukaan kaupungissa oleskelu vastaa jopa 70 savukkeen polttamista päivässä - olen hieman skeptinen väitteen suhteen, mutta aivan omassa luokassaan olevan Kairon jälkeen Beijing on saasteisin näkemäni kaupunki. Monet hökkeleissä asuvat ihmiset lämmittävät kotinsa yhä kivihiilellä, ja autoja on lähes kolme miljoonaa - muutama sähköbussi ei tee kesää siinä sopassa.




Historiallisia nähtävyyksiä kaupungissa ei juuri ole Kielletyn kaupungin ja muutamien temppelien lisäksi. Kielletty kaupunki oli kieltämättä vaikuttava, samoin kuin sen vieressä oleva Taivaallisen rauhan aukio, maailman suurin laatuaan. Aukion laidalla Kielletyn kaupungin portin yllä roikkuu valtava Maon kuva, ja mies itse lojuu muumioituna aukion keskellä mausoleumissaan. Ruumista voi käydä katsomassa ilmaiseksi, ja hyödynsimmekin tämän tilaisuuden. Tuhannet kiinalaiset jonottivat päästäkseen laskemaan kukkia Maon patsaan eteen ja nähdäkseen pilkahduksen säilötystä Puhemiehestä. Lasivitriinissään punalipun alla makaavaa ukkoa voisi luulla vahanukeksi punakassa valaistuksessa, mutta rankasti hapertuneen oloinen korva antaisi olettaa kyseessä olevan aidon asian.



Temppeleistä jäi parhaiten mieleen buddhalainen Lama-temppeli, jossa suitsukkeet savusivat, rukouspyörät pyörivät ja tunnelma oli muutenkin mystisempi kuin kliinisissä korealaistemppeleissä. Temppelin suurimman rakennuksen sisällä seisoi 18-metrinen puinen Maitreya-hahmon patsas, joka oli vaikuttava ilmestys.

Miellyttävä yllätyslöytö oli valtava 798-taidealue, joka sijaitsi vanhojen tehdasrakennusten sisällä hieman keskustan ulkopuolella. Kymmenet elleivät sadat pienet ja suuremmatkin galleriat täyttivät alueen, ja kaikkiin oli ilmainen pääsy. Esillä oli lähinnä kiinalaista nykytaidetta, ja täytyy sanoa, että keskimääräinen taso oli erittäin korkea näin maallikon silmin. Isona, kun olen miljonääri, tulen hankkimaan maalauksia näistä gallerioista ainakin muutaman huoneen seinille. Nyt oli tyytyminen muutamaan julisteeseen jotka postitin Suomeen, sikahintainen postitus olikin suurempi kuluerä kuin julisteiden hinta.

Niin, ja tulihan se pakollinen Pekingin ankkakin testattua, ei kerää kyllä ylisanoja allekirjoittaneelta. Ankan rasvaprosentti on "ihanteellisesti" lähellä viittäkymmentä ja aterian jälkeen meille tarjottiin vielä ankanrasvakeittoa, joten kokemus oli raskaahko.

Muutamista kohokohdista huolimatta Beijingistä jäi tylsähkö kuva. Historiallista nähtävää on suhteellisen vähän, suurin osa vanhoista kaupunginosista on jyrätty kiiltävien ostoskeskusten ja uusien korkeiden asuintalojen alta, ja mittakaava on "kilometrin levyisistä" kaduista johtuen liian suuri. Toki talvisella kylmyydelläkin oli vaikutuksensa näihin tunnelmiin, mutta en tiedä tuntuisiko kaupunki saasteineen sen mukavammalta kesähelteillä.

Aivan toista maata sen sijaan oli päivn retki pääkaupungista Kiinan muurille. Suuntasimme n. 100 km päässä Beijingistä olevalle muurinpätkälle, jossa patikoimme n. 8 kilometrin matkan muuria pitkin Jinshanlingista Simataihin. Sääkin suosi meitä - aurinko paistoi, ilma oli kirkas ja lämpöä oli juuri sopivasti. Muurilla ei ollut juurikaan ihmisiä, muutama kymmentä patikoijaa ja saman verran kaupustelijoita, jotka onneksi luovuttivat seuraamisemme ehkäpä kilometrin jälkeen. Maisemat olivat henkeäsalpaavat, muuri polveili vuoristossa silmänkantamattomiin ja täydellinen hiljaisuus oli musiikkia korville. Reitti oli juuri sopivan haastava, paikoin nousut ja laskut olivat melko jyrkkiä ja muuri lähinnä irtonaista kivimurskaa, mutta enimmäkseen matkanteko oli sen verran leppoisaa että puuha ei maistunut liikaa suorittamiselta. Joskus olisi vielä hienoa tehdä useankin päivän patikkaretki muurille makuupussin ja kunnon varusteiden kera, mutta jää nähtäväksi toteutuuko tämä toive koskaan.



Viiden Beijinginpäivän jälkeen suuntasimme parinsadan kilometrin päähän koilliseen Chengden kaupunkiin. Bussimatka kesti noin viisi tuntia, josta ensimmäiset puolitoista edettiin etanavauhtia kaikkia mahdollisia tienpientareita pitkin matkustajia keräillen ja mukaan huudellen. Bussin ikkunan takana vilisseet maaseutumaisemat olivat melkoisessa kontrastissa miljoonakaupungin kiillon kanssa. Suuri osa rakennuksista oli todella nuhjuisen näköisiä ja luultavasti olivat remontin tarpeessa jo pari vuosikymmentä sitten.

Itse Chengde ei ollut aivan matkaoppaan lupaama unelias pikkukaupunki, vaan arviolta sadan tuhannen asukkaan kuhiseva keskittymä. Kylmän hostellin jälkeen hemmottelimme kolottavia luitamme hotellihuoneella, joka irtosi varsin kohtuulliseen hintaan. Kaupungin varsinainen päänähtävyys oli vanha keisarin kesäpalatsi. Itse kesäasumus oli tylsääkin tylsempi (ja vieläpä kallis) kompleksi mutta sitä ympäröivä suuri puisto taas mitä kaunein näky. Keskellä oleva lampi oli jäässä ja paikalliset luistelivat siellä, laskeva aurinko kultasi vastapäiset kukkulat ja käyskentelipä ympärillämme (puistoon aidattuja) peurojakin. Laskeva aurinko vei mennessään myös vähäisen lämmön ja pakkanen kiristyi nopeasti lähelle kymmentä astetta joten ulkona ei tehnyt juuri mieli oleskella pimeän tultua.

Aikaisin seuraavana aamuna kävimme vanhassa buddhalaistemppelissä, joka olikin mieleenpainuva kokemus. Suurehko temppelialue huokui tiibetiläistunnelmaa, suitsukkeensavu leijaili kaikkialla ja pääsalin yli 20-metrinen 42-kätinen patsas oli - noh, suuri.




Chengdestä palasimme Beijingiin tupakansavuisessa bussissa, ei mikään mieltäylentävä kokemus. Tuntuu siltä että lähes jokainen kiinalaismies tupakoi, ja tupakaksi pistetään missä vain - bussissa, ostoskeskuksessa, junassa. Syljeskely on myös täkäläisten suosikkiharrastus, eikä se ole Kiinassa lainkaan sosiaalisesti epäsoveliasta. Kurkusta kurlataan ja köhitään kaikki irtain liikkeelle, muotoillaan suussa klimpiksi ja sylkäistään tuotos ylpeänä kaaressa bussin lattiaan, kadulle, elokuvateatterin aulaan, kukkaruukkuun, mitä nyt sattuu edessä olemaan. Myöskään yskimistä ei pyritä peittelemään kädellä, ja vierustoveri voikin köhiä muina miehinä naamaasi. Ero Koreaan on melkoinen, täällä ihmiset välttävät pärskyttämistä niin huolellisesti, että pitävät kirurginmaskia naamallaan jos liikkuvat köhäisinä tai aivastellen julkisilla paikoilla (toinen syy maskin pitämiseen ovat ilmansaasteet, niin Kiinassa kuin Koreassakin - tosin pienhiukkasiltahan naamari ei suojaa).

Illalla suuntasimme juna-asemalle, josta astuimme kohti Shanghaita suuntaavaan yöjunaan. Juna oli varsin mukava, matkustimme neljän hengen makuuhytissä kiinalaisen isän ja pojan kanssa, tosin isä kuorsasi koko yön melkoisella jyrinällä. Suurin häiriötekijä oli kuitenkin kipeä ja turvonnut kurkkuni, jatkuva altistuminen kylmälle ja saasteille oli saanut minut sairastumaan, ja surkeasti nukutun yön jälkeen olo oli melko kurja saapuessamme Shangaihin.

Heikko olo jatkui koko kolmen päivän loppureissumme ajan, joten otimme reissun finaaliosuuden melko rauhassa. Kävimme katsomassa kökköjä hollywood-leffoja halpaan hintaan, istuimme kahviloissa ja kävelimme rauhassa kaupungilla. Sää oli mukavan lämmin ja aurinkoinen, ja kaupunki paljon Beijingiä miellyttävämpi ja jollakin tapaa enemmän "ihmisen kokoinen", jos tällaista termiä voi 15 miljoonan asukkaan metropolista käyttää. Pilvenpiirtäjiä kyllä riitti, mutta kadut olivat kapeampia ja tunnelma lämmin. Kaupungista löytyykin varmaan maailman futuristisimmat talot, jokainen uusi rakennus kilpailee vanhojen kanssa mielikuvituksellisuudessaan - seikka jota toivoisi näkevänsä useammassakin suurkaupungissa. Jotkin talot tuovat mieleen Gotham Cityn, eräs näyttää siltä kuin katolle olisi laskeutunut lentävä lautanen ja kaikille kuvista tuttu TV-torni on suoraan tulevaisuudesta. Jättimäisten videoscreenien (eräs n. 20x10-metrinen kulki laivalla joessa edestakaisin) ja valomainosten määrä vetää vertoja jopa Tokiolle. Tällaiselta suurkaupungin tulee näyttää! Valitettavasti saasteet vaivasivat myös Shanghaita ja keskustan ulkopuolelta katsottuna kaupungin yllä erottuikin kellertävänruskea savupilvi.






Ehtaa "2000-lukua" on myös lentokentän ja keskustan väliä sukkuloiva magneettien päällä kelluva Maglev-juna joka yltää matkan aikana 430 km/h huippunopeuteen. 30 kilometrin matka taittuu hieman yli seitsemässä minuutissa, tosin huippunopeudella ehditään matkustaa ehkä kymmenen sekuntia ennen kuin juna alkaa jo jarruttaa.



Nyt Koreaan palaamisen jälkeen edessä on vielä muutama viikko koulua, 19. joulukuuta pitäisi lentää Bangkokiin mutta tämänhetkinen tilanne siellä on vähintäänkin epäselvä. Toivottavasti kenttä saadaan auki tuohon mennessä, muuten pitää alkaa metsästämään hintavia lippuja Malesiaan tai Indonesiaan ja joulunvietto perheen kanssa jää haaveeksi.

Kaesongin-reissun kanssa olimme melko onnekkaita - kuten moni on varmaan lukenut lehdistä, retket etelästä sinne on nyt lopetettu ja mm. muutamalta vaihtarikaverilta kyseinen matka peruuntui viime hetkellä.

perjantai 21. marraskuuta 2008

Minä lähden Pohjois-Karjal.. eiku

... no jonnekin pohjoiseen kuitenkin, eli päiväretkelle Kaesongiin 100km pohjoiseen Soulista. Eteläkorealainen Hyundai Asan pyörittää teollisuustoimintaa rajan takaisella erityistalousalueella ja järjestää myös päiväretkiä läheiseen 150 000 asukkaan kaupunkiin. Mistään omatoimireissusta ei todellakaan ole kyse, vaan joka aamu kahdeksan bussin kolonna vyöryy rajan yli mukanaan lähinnä eteläkorealaisia turisteja. Retki on naurettavan kallis, eikä liene epäilystäkään etteikö suurin osa summasta menisi Kim Jong-il:n vapaa-ajanviettorahastoon tai vankileirien kunnossapitoon, mutta eihän tällaista mahdollisuutta voinut silti jättää hyödyntämättä kun yksi maailman suljetuimmista valtioista on lähes kivenheiton päässä.

Ensi töiksemme olimme myöhästyä koko reissulta, koska lähtö oli klo 6.10 ja metromatka kestikin yli puoli tuntia harvan vuorovälin takia. Ehdimme kuitenkin bussiin täpärästi, ja matka kohti rajaa saattoi alkaa. Rajan tuntumassa sijainneessa terminaalissa saimme tyylikkäät kirjekuoren kokoiset "viisumit" kaulaamme, jonka jälkeen odottelimme bussissa hyvän tovin ennen kuin pohjoisen puolelta suvaittiin lähettää sotilasajoneuvo saattamaan bussiletkaamme. Matkapuhelimet yms. elektroniikka kameraa lukuun ottamatta oli jätettävä rajan tälle puolen. Valokuvaus olisi sallittua vain tarkoin rajatuissa paikoissa ja paluumatkalla rajanylityksen yhteydessä jokaisen kameran muistikortin sisältö tutkittiin.

Rajan toisella puolella ajoimme ensin em. erityistalousalueen lävitse, joka näytti melko normaalilta modernilta teollisuusalueelta. Siellä siis voidaan kätevästi teettää työtä lähes nollahinnalla, ja Pohjois-Korean hallitus vieläkin kätevämmin imaisee tämän vähänkin hinnan omiin taskuihinsa. Pian pääsimme kuitenkin "aidolle" maaperälle, ja näkymät muuttuivat dramaattisesti.

Ensimmäinen ero etelään verrattuna oli se, että puita tai mitään kasvillisuutta ei ollut missään. Kaikki kukkulat oli parturoitu sileäksi - ilmeisesti polttopuuksi talven kylmien hetkien varalle. Ja puiden lehdet ja aluskasvillisuus lienevät pelastaneet monet nälkäkuolemalta katovuosina - nälänhätähän on ollut enemmän tai vähemmän pysyvä olotila Pohjois-Koreassa jo pian kaksikymmentä vuotta. Moottoriajoneuvoja ei näkynyt kolonnaamme lukuunottamatta missään muutamaa puolivuosisataista traktorinromua lukuunottamatta - eikä niidenkään toimivuudessa tainnut olla hurrattavaa, sillä työ tehtiin härkien avustuksella ja hartiavoimin. Talot olivat surkeita kivihökkeleitä. Joka risteyksessä seisoi sotilas punainen lippu kädessään - jos jonkun nähtäisiin ottavan valokuvia bussista käsin, hän nostaisi lipun ilmaan. Mitä sitten olisi tapahtunut, jäi näkemättä. Paikallisia asukkaitakin näkyi siellä täällä, mutta sotilasvartio sai koko tilanteen tuntuvan siltä kuin olisimme ajamassa vankilan läpi. Joka ei tietenkään ole kaukana totuudesta.

Retken varsinaiset nähtävyydet eivät olleet kummoisiakaan - vesiputous ilman vettä ja muutama temppeli. Minne tahansa menimmekin, alue oli visusti eristetty ulkomaailmasta. Portit auki, bussit sisään, portit säppiin. Ainoa suora kosketus pohjoiskorealaisiin olivat matkamuistomyymälöiden myyjät ja teetä myyvät naiset - sekä jatkuvasti meitä silmällä pitäneet salaisen poliisin agentit tai mitä lie olivatkaan.

Kiinnostavinta antia oli siis bussin ikkunoista näkyvä elämä, Kaesongin kaupungin verkkainen elämä oli todella jotakin erilaista. Kiehtovaa ja samaan aikaan surullista. Vanha mies polkupyöräilemässä lapsenlapsi etukorissa, eukko olkikuormaa kantamassa, pojat pelaamassa jalkapalloa. Varovaisia uteliaita katseita busseja kohti - välissä olleet sotilaat pitivät kuitenkin huolen siitä että kaikki vuorovaikutus oli mahdotonta. Missään ei ollut mainoskylttejä, näyteikkunoita tai mitään mistä olisi voinut päätellä olevansa 1950-lukua myöhemmässä ajassa. Ainoat kuvat olivat kommunistisia propagandajulisteita ja Kim-kaksikon potretteja. Jokainen mahdollinen maakaistale oli valjastettu pelloksi, eräässä paikassa näimme satapäisen ihmisjoukon lapioineen muokkaamassa joutomaata viljelykäyttöön.

Retkeen kuului myös "autenttinen kaesongilainen ateria" pakkasessa nautittuna - ravintolassa kun ei ollut lämmitystä. Itse ateria kolminetoista sidedisheineen oli loistava, mutta hieman jäi mietityttämään moniko kaesongilainen näkee tällaisia aterioita edessään.

Rajoituksistaan huolimatta matka oli kiehtova kurkistus Pohjois-Koreaan, edes lasin läpi. En osaa kuvitella mitä ihmiset siellä ajattelevat tai miten he kokevat maansa harjoittaman politiikan. Kovin paljoa hymyjä kadulla ei ainakaan näkynyt. Kai sielläkin silti useimpien elämä rullaa jonkinlaisella arkisella urallaan, ihmisen sopeutumiskyky on ihmeellinen. Tunnin matkan päässä oleva Soul on kuin toiselta planeetalta.

Näihin tunnelmiin tällä kertaa, huomenna kohti Kiinaa.

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Paleltaa

Aiemmin hehkuttamani syksy on saanut hieman kylmemmän käänteen - eli nyt täällä on oikeasti kylmä! Elohopea huitelee nollan tienoilla, eikä se sinällään haittaisi, mutta
a) talvitakkia ei ole
b) tuulee
c) kauppoja, ravintoloita yms. ei ole suunniteltu talven varalle, vaikka talvi on täälläkin joka vuonna.

Tuulikaapeista ei ole tietoakaan, ja ulko-oven alla on yleensä rotanmentävä rako josta raikas syysilma tulvii sisätiloihin. Onneksi asunnossamme sentään on mukava lattialämmitys ja tuplaikkunat ja koululle on vain 10 minuutin kävelymatka joten eiköhän joulukuun 19. päivään asti selvitä ilman talvitakkiakin.


Tänään oli korean kielen loppukoe, joka meni luullakseni varsin hyvin. Jos se olisi mennyt mitenkään muuten, voisin olla todella pettynyt itseeni, niin helpon kokeen opettaja oli tehnyt. Ei ilmeisesti halua kenenkään reputtavan. Harmi vain, että kurssin aikana ei ole oikein oppinut kommunikoimaan koreaksi. Kielioppia on jonkin verran päässä, samoin sanoja, mutta koska täällä opetusmetodit perustuvat tekstin kopioimiseen enemmän kuin puhumiseen, keskustelutaidot ovat yhä lähellä nollaa. Selittänee myös sen, miksi lähes kukaan täkäläinen ei osaa puhua englantia, vaikka sen opetukseen panostetaankin täällä nykyään paljon.

Pidin tänään myös Korean historian kurssilla lyhyen esitelmän aiheesta "North Korea after war". Samaisen otsikon alla kirjoittelen myös kyseisen kurssin term paperia, joka on käytännössä valmis vaikka deadline on vasta kuukauden päästä. Päätin kerrankin tehdä jotain ajoissa, koska ylihuomenna alkaa parin viikon reissailu ja sen jälkeen lukukautta on jäljellä alle enää kaksi viikkoa.

Perjantaina menemme Innan kanssa Pohjois-Koreaan päiväretkelle maan toiseksi suurimpaan kaupunkiin Kaesongiin. Pohjoisen ja etelän välit ovat kiristyneet viime aikoina ja näillä näkymin Pohjois-Korea sulkee maiden välisen rajan joulukuun alusta lähtien, mutta ehdimme onneksi piipahtamaan maassa juuri ennen sitä. Lauantaina lennämme Beijingiin, ja palaamme Souliin Shanghaista 2.12. eli tiedossa lienee rentouttavat pari viikkoa kaukana Soulin kimppakämpästä ja vaihtarinaamoista. Tässä vaiheessa asunnon jakaminen kuuden ihmisen kanssa alkaa lievästi sanottuna risomaan, varsinkin kun suurin osa asukeista osallistuu siivoukseen ja perustarvikkeiden hankkimiseen perin vähäisellä panostuksella.

Toinen asia joka on alkanut rassaamaan on ulkopuolisuuden tunne. Koska erittäin harva korealainen puhuu englantia, tuttavuudet paikallisiin ovat jääneet melko vähäisiksi. Elämä täällä pyörii lähinnä muiden ulkomaalaisten muodostaman kuplan sisällä, ja korealainen elämä on lähes yhtä vierasta kuin saapuessani. Toki kaikenlaista on tullut nähtyä ja koettua, mutta kuitenkin ulkopuolisena tarkkailijana. No, täällä Soulissa on asuttava enää muutama hetki Kiinan-reissun jälkeen joten kyllä tämä kestetään. Sitten suuntana onkin lämpimämmät maisemat, ei lainkaan hassumpi juttu.



Viikon kuvana bikini-babe vending machine, sanovat Japania kolikkoautomaattien luvatuksi maaksi mutta Korea ei jää paljonkaan jälkeen.

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Seoraksan



Torstaina hyppäsimme Innan kanssa bussiin ja ajoimme Sokchoon, n. 90 000 asukkaan kaupunkiin maan koillisrannikolle. Itse kaupunki epäilyttävän oloisine neonvalaistuine motelleineen ei kiinnostanut meitä, mutta se palveli hyvänä tukikohtana Seoraksanin kansallispuiston tutkimiseen. Puiston luontoa on kehuttu jopa koko Korean niemimaan komeimmaksi, enkä näin
jälkikäteen katsottuna epäile väitettä hetkeäkään.

Perjantaiaamuna kello soi kukonlaulun aikaan (uskomatonta kyllä, keskustassa todella kuului kukon kieuntaa aamulla!) ja puoli kahdeksalta olimme jo puiston itäportilla valmiina 16 kilometrin patikointiin. Reitti tulisi kulkemaan kanjonia pitkin ja 1708 metrin korkeudessa sijaitsevan Daechonbong Peakin kautta eteläportille. Koska olimme liikkeellä arkipäivänä, saimme kerrankin patikoida rauhassa - koko päivän aikana näimme ehkäpä muutamia kymmeniä ihmisiä. Aikaisemmilla, viikonloppuihin sijoittuneilla retkillämme on ollut ihme jos näköpiirissä ei ole ollut jatkuvasti ainakin kymmentä korealaista reippailijaa.




Alkumatkasta reitti kulki satoja metrejä syvän kanjonin pohjan tuntumassa kirkkaanpunaisten, ruosteenväristen ja kellertävien puiden ympäröidessä meidät. Joka puolella vilisti pieniä raidallisia oravia ja tikat nakuttelivat puunrunkoja, välillä kivenkolosta kurkisti hiiren pää. Noin kolmen tunnin kuluttua siihen asti loivasti noussut polku muuttui raskaaksi ylämäeksi. Ylempänä puut olivat lehdettömiä ja maisema kuolleen karu ja väritön, mutta taianomaisen kaunis. Jyrkillä rinteillä näkyi paikoin paljaita kallioraitoja maanvyörymien jäljiltä. Muutaman kilometrin matkalla nousua kertyi kilometrin verran ja jalat huusivat armoa. Nousun aikana keli muuttui utuiseksi, joten saavutettuamme vihdoin huipun, maisemia ei juuri näkynyt ja kylmän tuulen takia jatkoimme matkaa pikimmiten alaspäin vuorenrinnettä pitkin. Laskeutuminen on aina tuskallisin osuus vuorilla patikoidessa, ja tämä kerta ei ollut poikkeus. Nousu on raskasta lihaksille, mutta kolmen tunnin matka huipulta alaspäin oli lähes ennenkokematon rääkki polville. Onneksi matkaa oli vain viisi kilometriä, reitti jota kiipesimme huipulle oli 11 km. Kilometrit vuoristossa ovat kuitenkin suhteellisia ja niistä viimeiset (sekä ylös että alas) olivat lähes sietämätöntä tuskaa.



Loppu hyvin, kaikki hyvin, selvisimme puiston portille ja sieltä taksilla motellille. Parantelimme patikoinnin jälkitiloja porsas-barbequen ja oluen äärellä ja illalla ei ollut ongelmia unensaannin kanssa.


Tänään meidän oli tarkoitus tehdä vielä lyhyempi visiitti puistoon, mutta satoi kaatamalla, joten lähdimme jo aamupäivällä kotimatkalle. Ehkäpä hyvä valinta myös polvien kannalta, jo metroaseman portaiden kiipeäminen oli työn ja tuskan takana.

keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Suloinen syksy

Eilen kävimme Innan kanssa täyttämässä Kiinan viisumihakemukset - suuntaamme länsinaapuriin 22.11.-2.12. väliseksi ajaksi, kohteina Beijing, Shanghai ja ehkä vähän muutakin. Yritimme viisuminhakua jo viime viikolla Kiinan suurlähetystöltä, mutta siellä sanottiin, että viisumi on haettava konsulaatista. Marssittuamme konsulaatille saimme taas kuulla, ettei sielläkään oteta nykyään suoraan vastaan yksityishenkilöiden hakemuksia, vaan meidän tulisi käyttää matkatoimiston palveluja. No, konsulaatin ympäristö luonnollisesti kuhisi toimistoja jotka tarjosivat palvelujaan, mutta heidän perimänsä palvelumaksu yli puolitoistakertaisti viisumin hinnan. Eipä ollut paljon vaihtoehtoja.

Viisumisähläyksen jälkeen päätimme nauttia kirkkaasta syysaamusta ja ajella köysiratavaunulla viereisen Seoul Towerin juurelle. Paikkahan oli jo tuttu, mutta nyt ilma oli erityisen kirkas ja suosiollinen valokuvaukselle (ja toki ihan hengittämisellekin). Aurinko kultasi ruskan värittämät puut ja kaupunkimaisema jatkui silmänkantamattomiin vuorten välissä. Tällaista ei näe monessa paikassa - täkäläinen versio syksystä pesee Suomen vastaavan jääkiekkolukemin. Lämpöä on kymmenisen astetta tai vähän alle, aurinko paistaa lähes joka päivä eikä rännästä, loskasta tai pimeydestä ole tietoakaan.

Huomenna lähdemme pariksi päiväksi Seoraksanin kansallispuistoon maan koillisreunaan, ruskan ja vuorten pitäisi olla siellä vielä upeampia kuin täällä.