Minä lähden Pohjois-Karjal.. eiku

... no jonnekin pohjoiseen kuitenkin, eli päiväretkelle Kaesongiin 100km pohjoiseen Soulista. Eteläkorealainen Hyundai Asan pyörittää teollisuustoimintaa rajan takaisella erityistalousalueella ja järjestää myös päiväretkiä läheiseen 150 000 asukkaan kaupunkiin. Mistään omatoimireissusta ei todellakaan ole kyse, vaan joka aamu kahdeksan bussin kolonna vyöryy rajan yli mukanaan lähinnä eteläkorealaisia turisteja. Retki on naurettavan kallis, eikä liene epäilystäkään etteikö suurin osa summasta menisi Kim Jong-il:n vapaa-ajanviettorahastoon tai vankileirien kunnossapitoon, mutta eihän tällaista mahdollisuutta voinut silti jättää hyödyntämättä kun yksi maailman suljetuimmista valtioista on lähes kivenheiton päässä.

Ensi töiksemme olimme myöhästyä koko reissulta, koska lähtö oli klo 6.10 ja metromatka kestikin yli puoli tuntia harvan vuorovälin takia. Ehdimme kuitenkin bussiin täpärästi, ja matka kohti rajaa saattoi alkaa. Rajan tuntumassa sijainneessa terminaalissa saimme tyylikkäät kirjekuoren kokoiset "viisumit" kaulaamme, jonka jälkeen odottelimme bussissa hyvän tovin ennen kuin pohjoisen puolelta suvaittiin lähettää sotilasajoneuvo saattamaan bussiletkaamme. Matkapuhelimet yms. elektroniikka kameraa lukuun ottamatta oli jätettävä rajan tälle puolen. Valokuvaus olisi sallittua vain tarkoin rajatuissa paikoissa ja paluumatkalla rajanylityksen yhteydessä jokaisen kameran muistikortin sisältö tutkittiin.

Rajan toisella puolella ajoimme ensin em. erityistalousalueen lävitse, joka näytti melko normaalilta modernilta teollisuusalueelta. Siellä siis voidaan kätevästi teettää työtä lähes nollahinnalla, ja Pohjois-Korean hallitus vieläkin kätevämmin imaisee tämän vähänkin hinnan omiin taskuihinsa. Pian pääsimme kuitenkin "aidolle" maaperälle, ja näkymät muuttuivat dramaattisesti.

Ensimmäinen ero etelään verrattuna oli se, että puita tai mitään kasvillisuutta ei ollut missään. Kaikki kukkulat oli parturoitu sileäksi - ilmeisesti polttopuuksi talven kylmien hetkien varalle. Ja puiden lehdet ja aluskasvillisuus lienevät pelastaneet monet nälkäkuolemalta katovuosina - nälänhätähän on ollut enemmän tai vähemmän pysyvä olotila Pohjois-Koreassa jo pian kaksikymmentä vuotta. Moottoriajoneuvoja ei näkynyt kolonnaamme lukuunottamatta missään muutamaa puolivuosisataista traktorinromua lukuunottamatta - eikä niidenkään toimivuudessa tainnut olla hurrattavaa, sillä työ tehtiin härkien avustuksella ja hartiavoimin. Talot olivat surkeita kivihökkeleitä. Joka risteyksessä seisoi sotilas punainen lippu kädessään - jos jonkun nähtäisiin ottavan valokuvia bussista käsin, hän nostaisi lipun ilmaan. Mitä sitten olisi tapahtunut, jäi näkemättä. Paikallisia asukkaitakin näkyi siellä täällä, mutta sotilasvartio sai koko tilanteen tuntuvan siltä kuin olisimme ajamassa vankilan läpi. Joka ei tietenkään ole kaukana totuudesta.

Retken varsinaiset nähtävyydet eivät olleet kummoisiakaan - vesiputous ilman vettä ja muutama temppeli. Minne tahansa menimmekin, alue oli visusti eristetty ulkomaailmasta. Portit auki, bussit sisään, portit säppiin. Ainoa suora kosketus pohjoiskorealaisiin olivat matkamuistomyymälöiden myyjät ja teetä myyvät naiset - sekä jatkuvasti meitä silmällä pitäneet salaisen poliisin agentit tai mitä lie olivatkaan.

Kiinnostavinta antia oli siis bussin ikkunoista näkyvä elämä, Kaesongin kaupungin verkkainen elämä oli todella jotakin erilaista. Kiehtovaa ja samaan aikaan surullista. Vanha mies polkupyöräilemässä lapsenlapsi etukorissa, eukko olkikuormaa kantamassa, pojat pelaamassa jalkapalloa. Varovaisia uteliaita katseita busseja kohti - välissä olleet sotilaat pitivät kuitenkin huolen siitä että kaikki vuorovaikutus oli mahdotonta. Missään ei ollut mainoskylttejä, näyteikkunoita tai mitään mistä olisi voinut päätellä olevansa 1950-lukua myöhemmässä ajassa. Ainoat kuvat olivat kommunistisia propagandajulisteita ja Kim-kaksikon potretteja. Jokainen mahdollinen maakaistale oli valjastettu pelloksi, eräässä paikassa näimme satapäisen ihmisjoukon lapioineen muokkaamassa joutomaata viljelykäyttöön.

Retkeen kuului myös "autenttinen kaesongilainen ateria" pakkasessa nautittuna - ravintolassa kun ei ollut lämmitystä. Itse ateria kolminetoista sidedisheineen oli loistava, mutta hieman jäi mietityttämään moniko kaesongilainen näkee tällaisia aterioita edessään.

Rajoituksistaan huolimatta matka oli kiehtova kurkistus Pohjois-Koreaan, edes lasin läpi. En osaa kuvitella mitä ihmiset siellä ajattelevat tai miten he kokevat maansa harjoittaman politiikan. Kovin paljoa hymyjä kadulla ei ainakaan näkynyt. Kai sielläkin silti useimpien elämä rullaa jonkinlaisella arkisella urallaan, ihmisen sopeutumiskyky on ihmeellinen. Tunnin matkan päässä oleva Soul on kuin toiselta planeetalta.

Näihin tunnelmiin tällä kertaa, huomenna kohti Kiinaa.