Seoraksan

Torstaina hyppäsimme Innan kanssa bussiin ja ajoimme Sokchoon, n. 90 000 asukkaan kaupunkiin maan koillisrannikolle. Itse kaupunki epäilyttävän oloisine neonvalaistuine motelleineen ei kiinnostanut meitä, mutta se palveli hyvänä tukikohtana Seoraksanin kansallispuiston tutkimiseen. Puiston luontoa on kehuttu jopa koko Korean niemimaan komeimmaksi, enkä näin
jälkikäteen katsottuna epäile väitettä hetkeäkään.

Perjantaiaamuna kello soi kukonlaulun aikaan (uskomatonta kyllä, keskustassa todella kuului kukon kieuntaa aamulla!) ja puoli kahdeksalta olimme jo puiston itäportilla valmiina 16 kilometrin patikointiin. Reitti tulisi kulkemaan kanjonia pitkin ja 1708 metrin korkeudessa sijaitsevan Daechonbong Peakin kautta eteläportille. Koska olimme liikkeellä arkipäivänä, saimme kerrankin patikoida rauhassa - koko päivän aikana näimme ehkäpä muutamia kymmeniä ihmisiä. Aikaisemmilla, viikonloppuihin sijoittuneilla retkillämme on ollut ihme jos näköpiirissä ei ole ollut jatkuvasti ainakin kymmentä korealaista reippailijaa.




Alkumatkasta reitti kulki satoja metrejä syvän kanjonin pohjan tuntumassa kirkkaanpunaisten, ruosteenväristen ja kellertävien puiden ympäröidessä meidät. Joka puolella vilisti pieniä raidallisia oravia ja tikat nakuttelivat puunrunkoja, välillä kivenkolosta kurkisti hiiren pää. Noin kolmen tunnin kuluttua siihen asti loivasti noussut polku muuttui raskaaksi ylämäeksi. Ylempänä puut olivat lehdettömiä ja maisema kuolleen karu ja väritön, mutta taianomaisen kaunis. Jyrkillä rinteillä näkyi paikoin paljaita kallioraitoja maanvyörymien jäljiltä. Muutaman kilometrin matkalla nousua kertyi kilometrin verran ja jalat huusivat armoa. Nousun aikana keli muuttui utuiseksi, joten saavutettuamme vihdoin huipun, maisemia ei juuri näkynyt ja kylmän tuulen takia jatkoimme matkaa pikimmiten alaspäin vuorenrinnettä pitkin. Laskeutuminen on aina tuskallisin osuus vuorilla patikoidessa, ja tämä kerta ei ollut poikkeus. Nousu on raskasta lihaksille, mutta kolmen tunnin matka huipulta alaspäin oli lähes ennenkokematon rääkki polville. Onneksi matkaa oli vain viisi kilometriä, reitti jota kiipesimme huipulle oli 11 km. Kilometrit vuoristossa ovat kuitenkin suhteellisia ja niistä viimeiset (sekä ylös että alas) olivat lähes sietämätöntä tuskaa.



Loppu hyvin, kaikki hyvin, selvisimme puiston portille ja sieltä taksilla motellille. Parantelimme patikoinnin jälkitiloja porsas-barbequen ja oluen äärellä ja illalla ei ollut ongelmia unensaannin kanssa.


Tänään meidän oli tarkoitus tehdä vielä lyhyempi visiitti puistoon, mutta satoi kaatamalla, joten lähdimme jo aamupäivällä kotimatkalle. Ehkäpä hyvä valinta myös polvien kannalta, jo metroaseman portaiden kiipeäminen oli työn ja tuskan takana.