Korealaista kokkausta

Eilen kävimme korean kieliryhmän kanssa korelaisella kokkauskurssilla. Olen koittanut vältellä suurinta osaa massaekskursioista ja -tapahtumista koska perinteisten tanssien tai pukujen kanssa kikkailu vaihtariporukalla ei jotenkin sytytä, mutta tälle reissulle kannatti lähteä. Valmistimme suolaisia ohukaisia punaiseksi ja vihreäksi värjätyistä taikinoista, ja niiden täytteeksi kahdeksaa sorttia erilaisia suikaleita mm. sienistä, katkaravuista, munakkaasta ja sipulista. Pikkuohukaiselle sitten lusikoitiin kaikkia täytteitä, päälle sinappikastiketta ja koko komeus kääräistiin suuhun sopivaksi rullaksi. Yksinkertaista ja loistavaa! Vanhana ravintola-alan konkarina tietenkin ihastutin sekä koreanopettajamme että kurssin vetäjät rautaisilla pilkkomis- ja paistamistaidoillani. Ehkäpä tulevaisuuteni voisikin olla kokkiohjelman vetäjänä Koreassa? No, tuskinpa sentään.



Tänään suuntasimme Korean kolmanneksi korkeimpaan rakennukseen, 63 buildingiin, joka seisoo Han-joen rannalla. Suurimpana houkuttimena meille olivat näköalat, jotka avautuivat 60. kerroksen taidegalleriasta vajaan kahden ja puolen sadan metrin korkeudesta, mutta kävimme myös IMAX-teatterissa Alppidokumenttia katsomassa sekä akvaariossa meren ja vähän muidenkin paikkojen otuksia ihmettelemässä. Taidegalleriassa oli Hello Kitty -taidenäyttely, joka oli ihan hupaisaa pop-taidetta. Näyttelyä kiinnostavampaa oli kuitenkin joka suuntaan allamme levittäytyvä kaupunkimaisema auringonlaskun aikaan kaupungin valojen syttyessä ja autojen valojen kiitäessä valtateillä kiiltomatojen lailla.





Akvaario oli melko masentava kokemus, kuten eläintarhat usein ovat. Pingviinejä, hylkeitä, saukkoja ja merileijonia pienehköissä vitriineissään, rauskuja ja mustekaloja aivan liian pienissä altaissa ja kaikenlaisia käärmeitä ja matelijoita. Kun on kerran nähnyt trooppisten vesien loiston maskin läpi, akvaariot tuntuvat typeriltä, ja pingviinejäkin katson mieluummin luontodokumentissa.



Tällaiset käsienkuivaajat Suomen baareihin, kiitos.

Soul of Seoul - FC Seoul

Näin väittää paikallisen potkupallokerhon slogan - kävimme siis tänään katsomassa Korean liigan ottelua FC Seoul vs. Chunnam Dragons. Valtava World Cup Stadium ei todellakaan pullistellut ihmisiä, arviolta muutama tuhat katsojaa täytti vain keskikohdat toisesta pääty- ja toisesta sivukatsomosta. Itse päädyimme epäonnisina väärään, lähes tyhjään päätyyn FC Seoul-fanikatsomon tanssiessa, huutaessa ja mekastaessa kentän toisessa päässä. En ole koskaan aiemmin ollut jalkapallo-ottelussa ja amatööripenkkiurheilijan ammattitaidollani arvioisin pelin tason Suomen liigaa paremmaksi, mutta kauas Mestarien liigasta. Soul pyyhki vastustajalla nurmikkoa 3-0, harmi, ettemme olleet keskellä juhlatunnelmaa vaan puolityhjässä päädyssä, jossa metakkaa piti vain vierasjoukkueen pieni fanijoukko. Eiköhän seuraavaan kotiotteluun 19.10. tule kuitenkin raahauduttua, suunnitelmissa on myös baseball-otteluun ja laukkakisoihin tutustuminen lähitulevaisuudessa.



Stadionin ympärillä oli myös mukava puisto, jossa oli paljon lapsiperheitä viettämässä sunnuntaita lasten viilettäessä mm. rullaluistimilla ja sähköskeittilaudoilla (!).



Ottelun jälkeen kävimme "syö niin paljon kuin jaksat"-sushiravintolassa, jossa alle kympillä sai tankata salaatteja, misokeittoa, nuudeleita, kaikenlaisia palleroita ja kymmeniä erilaisia susheja, jäätelöä ja kahvia unohtamatta. Erikoisinta taisi olla nigirisushit, joiden päällä oli pienenpieni mustekala, parhaan makuisia taas jo Suomessa tutuksi tulleet lohi- ja rapunigirit.

Kiitos sen, että tästä kaupungista on lähes mahdoton löytää roska-astioita (roskia ei silti näy juuri missään!), olin tuntemattomaksi jäävänä ajankohtana - luultavati pari viikkoa sitten - unohtanut reppuuni ruoantähteitä muovipussissa. Tänään ne sitten löytyivät, kun puhkaisin pussin jollakin esineellä, ja mädäntyneet mönjät tulvivat laukkuuni. Mahtavaa.

Mennyt viikko on kulunut melko rauhallisissa merkeissä Dennisin synttäreitä lukuun ottamatta. Korean opiskelu on vienyt melkoisesti aikaa, intensiivikurssilla kun edetään huimaa tahtia. Aakkoset ovat kyllä jo hallussa ja lukeminen sujuu, mutta yksinkertaisimpienkin lauseiden muodostaminen ja muistaminen tuottavat tuskaa. Eiköhän tämä kuitenkin tästä, motivaatio on ainakin kova.

Korean alkeet

Kielikurssi tosiaan alkoi vasta maanantaina, 3 viikkoa muiden kurssien alkamisen jälkeen. Hieman hölmöä, koska aikaa opiskeluun jää muutenkin vain muutama kuukausi - tunteja tosin on tuplasti enemmän per viikko kuin muilla kursseilla. Melkoisen haastavaltahan tuo vaikuttaa, lukeminen ja kirjoittaminen pitää opetella aivan alusta, onneksi opettaja on innostava ja mukava; samaa ei voi sanoa muiden kurssieni proffista. Erilaisia kirjainmerkkejä kielessä on 40, mutta "perusaakkosia" vain 24, ja loput ovat sitten näiden johdoksia, esim. äänteet a - ya - wa perustuvat samaan kantamerkkiin. Teksti ei kuitenkaan kulje suoraviivaisesti vasemmalta oikealle kuten meillä, vaan kirjaimet ryhmitellään tavuiksi, joissa on 2-3 merkkiä päällekkäin ja/tai vierekkäin, kirjaimista riippuen. Suureksi yllätyksekseni olen oppinut suurimman osan aakkosista jo hieman yli vuorokaudessa tavailemalla kaikkea mahdollista vastaantulevaa tekstiä kaduilta. Erityisesti metroasemien nimikyltit ovat oiva opetusväline, kun nimet on kirjoitettu sekä korealaisilla että meikäläisillä kirjaimilla (sekä kiinaksi). Kurssikirja on melko armoton vasta-alkajalle: kaikki teksti on pelkästään koreaksi, mutta tällainen kylmä suihku lienee tehokkain tapa oppia ne aakkoset ja sitten pääsee itse kielen kimppuun tosissaan. Ja vaivannäkö palkitsee välittömästi, jo nyt on melkoinen voittajaolo kun osaa tavata tekstiä vaikkapa mukin kyljestä, vaikka tekstin merkityksestä ei ole hajuakaan.

Tänään on tiedossa paitsi korean opiskelua, myös Korean historiaa 1870-luvulta nykypäivään, joka kiinnostavasta sisällöstään huolimatta on melko kuivaa lusimista. Kurssiin liittyvä erilaisista kirjoista koottu monistenippu on noin tuhatsivuinen, toivottavasti emme käy aivan kaikkea läpi syksyn aikana. Proffan hitaan etenemistahdin huomioiden ihmettelisin jos ehtisimme lukea kaiken. Toisaalta voihan hän viikkoa ennen tenttiä käskeä opiskelemaan loput 650 sivua itsenäisesti.

Eilen oli kämppiksemme Dennisin 19-vuotissynttärit. Korelainen ystävättäremme teki meille herkullisen korealaisen aterian ja suomalaiskämppis Petri yllätti Venäjältä tuomallaan vodkapullolla, joten sielu ja ruumis saivat täyspainoista ravintoa. Viikkokausien soju-kuurin jälkeen oikea vodka oli melkoista dynamiittia. Onneksi sain lähdettyä baarista ajoissa kotiin, joten syksyn päätarkoitus, opiskelu, ei häiriinny.

Kävimme myös eilen import-ruokia myyvässä supermarketissa, jossa oli kohtalainen valikoima mahtavia länsimaisia ruokia ja viinejä. Hintataso ei tietysti ollut kovinkaan edullinen, mutta parillakymmenellä eurolla tarttui mukaan muutama juustonpala ja iso salamipaketti, nam! Tosin salami osoittautui hieman pettymykseksi, olisi pitänyt ostaa kalliimpaa laatua. Vielä kun saisi ruisleipää, mutta se lienee turha toivo.

Everland

Everland oli melko kosmisen kokoinen paikka, onneksi väkeä oli melko vähän syksyn takia, en halua edes kuvitella millainen tungos siellä on kesällä. Aloitimme vesipuistosta, jossa valitettavasti muutama suurin vesiliukumäki oli suljettu. Huvittavasti lähes kaikilla oli pelastusliivit yllään, koska korealaisten uimataito on surkea. Aaltoaltaassa emme saaneet uida syvään päätyyn, koska meillä ei ollut liivejä. 5m syvä sukellusallas oli suljettu, joten missään ei oikeastaan päässyt metriä syvempään veteen. Onneksi hauskoja liukumäkiä oli melkoisesti, esim. kaksi täysin pimeää vauhdikasta putkea sekä 4 henkeä vetävällä lautalla laskettava suuri kouru, jossa jyrkin kohta oli lähes pystysuora.

Itse huvipuisto oli Disneyland-henkinen erilaisine teema-alueineen: villi länsi, Hollanti, Sveitsi, 50-luvun USA jne. Laitteita oli vähänlaisesti puiston kokoon nähden, mutta ihan riittävästi. Hurjimmat kyydit sai valtavassa puuvuoristoradassa, jossa vauhti nousi yli 100 km tuntinopeuteen. Toinen vuoristorata taas kulki tiheän metsän keskellä puita ja pensaita hipoen.



Eilen olimme kämppisten kanssa Hongik Universityn lähellä yökerhoalueella, tarkoituksena mennä drum'n'bass-klubille. Klubi löytyikin, mutta musiikki ei ollut luvatunlaista ja hinnatkin katossa. Onneksi 24h kaupat pelastavat yöpörrääjän talouden, kun välillä voi poiketa ulkona juomassa porukalla vaikka euron hintaisen soju-pullon tai pari olutta. Kämpille päästiin viiden kieppeillä, ja tänään hieman huterasta olosta johtuen on vietetty hieman rauhallisempaa päivää. Kävimme Innan kanssa katsomassa korelaisen historiallisen toimintaleffan "Divine Weapon" - eräässä teatterissa pyörii välillä uutuuksia englanninkielisin tekstityksin. Leffa tarjosi melko mahtipontista menoa, komeita miekkailukohtauksia, romantiikkaa ja paatosta, rahan arvoinen parituntinen.

Huomenna alkaa vihdoin korean kielen kurssi, toivottavasti muutaman kuukauden aikana ehtii oppiman edes jotakin. En ymmärrä miksei se voinut alkaa jo kuukausi sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Patikointia

Pari päivää sitten kävimme patikoimassa läheisellä Dobongsan-vuorella. Se on aivan kaupungin tuntumassa ja kävelymatkan päässä metropysäkistä, joten olimme varautuneet melkoiseen ihmismäärään, mutta vuorelle pyrkivät vaeltajamassat löivät meidät silti ällikällä. Metrossa joka ikisellä tuntui olevan vaellusvarusteet päällään, ja kun jäimme kaikki pois samalla pysäkillä, suunta oli selvä: tuhansien ihmisten virran mukaan vuoren juurelle - luultavasti emme olisi siinä ryysiksessä päässeet muualle vaikka olisimme halunneet.



Alueella oli satoja ruokakojuja ja kaikenlaisia vaellustarvikekauppoja, ja ostimme matkaevääksi maki-sushirullaa muistuttavat gimbapit. Erilaisia reittejä alueella kulki onneksi melkoisesti, joten pahin ryysis hellitti alkaessamme nousta kohti Jaungbong peakia, jota ei voi luonnehtia erityisen korkeaksi (>700m), mutta sitäkin jyrkemmäksi. Vieressä kohosi myös pari muuta huippua, jotka oli tarkoitus valloittaa ennen laskeutumista.

Varsinkin jälkimmäinen puolisko ylämäkiosuudesta oli enemmän kiipeämistä kuin patikoimista, ja käsineet olisivatkin tulleet tarpeeksi kun piti tarttua milloin lohkareen reunoihin, milloin vaijereihin ja kaiteenpätkiin, joita pahimmissa paikoissa onneksi oli. Haastavinta ei kuitenkaan ollut itse maasto, vaan ihmispaljous - kun kapealla harjanteella, jonka molemmilla puolilla on kymmenien metrien pystysuora pudotus, tulee vastaan 20 korealaista reippailijaa kävelysauvoineen ja rinkkoineen, alkaa isompaakin miestä hieman hirvittämään. Pahimmassa kohdassa päätimmekin kääntyä takaisin ja kiertää erään huipun helpompaa polkua pitkin, siinä määrin ahdistavaksi kiipeily ryysiksessä yltyi. Vaikka pidän itseäni hyväkuntoisena, eikä tasapainossakaan ole valittamista, niin kyllä korealaisten vuorikaurismaisen määrätietoista etenemistä sai ihmetellä huuli pyöreänä. Pahin haaste on oikeastaan kuumuus, 30 asteessa kipuaminen ei todellakaan ole helppoa hommaa, ja vettä kuluikin melkoista tahtia. 4,5 tunnin lenkin jälkeen olimme aivan litimärkiä hiestä ja lopen uupuneita.



Valitettavasti utu peitti taas kerran suuren osan maisemista, joten kovin hienoja valokuvia reissulta ei jäänyt käteen. Ehkä syksyllä kelit selkenevät kirkkaammiksi. Pistän kuitenkin joitakin otoksia tähän ihmisten ihmeteltäväksi.





Huomenna olemme menossa Everlandiin, yhteen maailman suurimmista huvipuistoista, joka sijaitsee Soulin eteläpuolella. Alueella on myös maailman suurin vesipuisto, ja tarkoituksena olisi lähteä liikkeelle aikaisin, jotta molemmista ehtii kokea jotakin.

Korealainen sauna

Saunat, tai oikeastaan kylpylät, ovat täällä hyvin suosittuja, ja monet niistä palvelevatkin asiakkaita vuorokauden ympäri. Eilen päätimme tutustua kämppikseni Petrin kanssa yhteen niistä, Siloam Saunaan. Visiitti osoittautui hienoimmaksi Koreassa kokemakseni jutuksi, ja minua harmittaakin suuresti, ettei kukaan ole tajunnut perustaa Suomeen vastaavaa laitosta. Jos it-ala alkaa tulevaisuudessa nyppimään, niin taidan itse korjata tämän puutteen ja ryhtyä kylpylämestariksi.

Paikka oli jo ulkoisestikin vakuuttavan oloinen kohoten viiden kerroksen korkeuteen. Maksoimme n. 5 euron pääsymaksun kassalle, josta saimme mukaamme oloasut joita käytettäisiin lepohuoneissa ja muissa itse kylpytilan ulkopuolisissa paikoissa. Itse kylpeminen tapahtui alasti, mutta muut tilat olivat molemmille sukupuolille yhteiset ja niissä käytettiin kassalta saatua shortsi-t-paita-yhdistelmää. Altaita ja saunoja riittikin enemmän kuin itselläni sormia niiden laskemiseen, tässä vain osa valikoimasta:
- kuuma kivihiilikylpy
- kuuma "mutakylpy"
- lämmin jadekylpy
- kylmä allas
- hierova allas
- suolainen kuuma kylpy
- höyrysauna
- suolasauna, jossa kauhottiin paljusta suolaa ja hierottiin sitä iholle
- hieman suomalaista saunaa muistuttava huone, tosin ilman kiuasta ja korkeita lauteita

Seinustoilla oli lepotuoleja ja -soppeja, joissa alastomat korealaiset nukkuivat rentouttavien kylpyjen jälkeen. Kylvettyämme kylliksemme pukeuduimme oloasuihin ja suuntasimme muihin kerroksiin. Niistä löytyi kymmeniä erilaisia lepohuoneita, joissa olisi ollut helppo ottaa muutaman tunnin tirsat, mutta tällä kertaa emme jääneet nukkumaan mihinkään niistä. Useimmissa lepohuoneissa maattiin lattialla omissa "lokeroissa" hiljaisuuden vallitessa. Paikasta löytyi vain muutamia mainitakseni:
- happihuone
- suolahuone, jossa maattiin lämpimissä suurikiteisissä suolakinoksissa
- sepelihuone
- jäähuone
- kuumia yrttihuoneita
Lisäksi oli erityiset nukkumahuoneet miehille ja naisille, karaokehuoneita, videopelihuoneita, nettikahvila, ruokakioskeja, lasten leikkihuone, elokuvahuone, kuntosali, hierovia tuoleja, eli tekemistä olisi piisannut koko päiväksi. Suurin osa huoneista jäi kuitenkin kokematta, koska talosta katkesivat sähköt (!) kesken kaiken, ja yritykset kömpiä kuumiin, pilkkopimeisiin korealaisten täyttämiin huoneisiin tuntuivat hankalilta. Onneksi käytävillä oli muutamia akkukäyttöisiä hätävaloja, ja henkilökunta toi kynttilöitä ja taskulamppuja, joiden valossa näimme pukeutua ja lähteä pois. Osa asiakkaista oli jopa raivostuneita tapahtumasta huutaen ilmeisesti rahojaan takaisin. Me koimme saaneemme tarpeeksi vastinetta rahoillemme ja poistuimme tyytyväisinä hämärtyvään iltaan.

Biitsillä

Koska sääennusteet lupasivat +29 ja aurinkoista hamaan tulevaisuuteen asti, päätimme torstaina, että lähtisimme seuraavana päivänä rannalle. Soulissahan ei biitsejä ole, mutta yllättävän läheltä löytyi paikka joka ylitti kaikki odotuksemme.

Soulin länsireunassa, pääkaupungin kanssa yhteenkasvaneena, sijaitsee muutaman miljoonana asukkaan Incheon. Siihen kuuluu rannikkoa ja saaria, joista suurimmalla on myös Soul-Incheonin kansainvälinen lentokenttä. Opaskirja kehui Yeongjongdolta ja lähisaarilta löytyvän pitkiä hiekkarantoja ja etenkin näin kesäkauden ulkopuolella myös hiljaisuutta ja rauhaa. Siispä pakkasimme uimavermeet reppuihimme ja ajelimme metrolla vajaan puolentoista tunnin matkan naapuripitäjään.

Päätepysäkiltä oli vielä vartin kävelymatka lauttasatamaan pitkin varastorakennusten ja tavaraterminaalien reunustama katuja. Missasimme lautan täpärästi, joten meille jäi puoli tuntia aikaa katsella ympärillemme. Rannan tuntumassa oli pienehkö huvipuisto, kalaravintoloita ja erilaisia mereneläviä myyviä kärryjä: tarjolla oli mm. kuivattuja mustelanlonkeroita sekä kokonaisia kuivia tursaita. Päätimme tällä kertaa vastustaa kiusausta ja jätimme rapsakat lonkerot väliin, koska löysimme muuta mielenkiintoista syötävää: rasvassa paistettuja silkkiperhosen toukkia. Niitähän oli pakko ostaa mukillinen hieman yli eurolla. Makua voisi luonnehtia hieman rusinaan ja viikunaan vivahtavaksi, mutta vähemmän makeaksi. Hyviä toukat eivät olleet, mutta eivät aivan pahojakaan. Luulisin, että rapeaksi friteerattuina ja grillimausteella höystettynä ne uppoaisivat paremmin kuin lämpimässä liemessä lilluvina, kuten ne meille nyt tarjoiltiin.

Lautta vei meidät salmen yli Yeongjongdon saarelle, ja otimme bussin kohti länsirannalla sijaitsevaa Eulwangni Beachia. Oli laskuveden aika, ja kaikilla rannoilla oli jopa 100m kaistale mutaa ennen merta, joten päätimme kesken bussimatkaa menevämme sittenkin Muuidon saarelle, jossa pitäisi olla hieman jyrkemmät ja vähemmän mutaiset rannat. Hyppäsimme bussista Jamjindon lauttasataman risteyksen kohdalla ja kävelimme noin kilometrin matkan lautalle. Rannoilla näkyi ihmisiä keräämässä simpukoita ja rapuja vuoroveden paljastamalta mutakaistaleelta, ja tien varsilla oli ravintoloita jotka tarjosivat näitä meren antimia nälkäisille.



Lauttamatka Muuidolle kesti vain viitisen minuuttia, ja satamasta otimme bussin Hanagae Beachille. Siellä meitä odotti kilometrin levyinen, lähes autio hiekkaranta. Ravintoloiden ja muiden myymälöiden määrästä päätellen ranta on hyvinkin suosittu kesäaikaan, mutta korealaisten mielestä syyskuussa ei ilmeisesti voi enää olla kesä eikä rantakelejä, vaikka mittari näyttäisi kolmeakymmentä astetta. No, hyvä meille. Söimme simpukka-nuudeliaterian ravintolassa (herkullisia tuoreita simpukoita!) ja menimme uimaan. Vesi ei kyllä ollut maailman puhtainta, mutta mukavan lämmintä, ja koko rannalla oli meidän lisäksemme vain muutama ihminen.

Uituamme ajoimme takaisin satamalle ja lähdimme patikoimaan polkua pitkin toiselle rannalle. Kuljimme parin sadan metrin korkuisen mäen yli, mutta kasvillisuuden takia emme päässeet juurikaan ihailemaan maisemia. Perillä odottanut Silmi Beach oli vielä upeampi kuin edellinen ranta. Hiekka oli sileämpää, vesi puhtaampaa, ja roskia ei ollut. Aivan lähellä oli asumaton Silmidon saari, jonne pystyi kahlaamaan laskuveden aikaan. Vesi ei ollut vielä aivan matalimmillaan, mutta pystyimme ylittämään salmen kahlaamalla. Ylitykohdalla kulki "apuköysi" salmen yli, mutta siitä oli enemmänkin haittaa kuin hyötyä - köysi oli täynnä veitsenteräviä näkkejä tms. mereneläviä, samoin kuin pohjan kivetkin ja kukaan ei selvinnyt ylityksestä täysin haavoitta. Emme tutustuneet pikkusaareen sen enempää, koska viimeinen lautta pois Muuidolta oli lähdössä melko pian, joten joimme vain yhdet oluet rantaravintolassa saksofoninsoittajaa kuunnellen, ilta-auringosta nauttien ja haavoja laastaroiden.




Paluumatka sujui mukavasti illan pimetessä, ja Incheonin satamassa kävimme vielä kokeilemass huvipuiston laitteita. Jo menomatkalla ihmetystä herättäneet kolme viikinkivene-laitetta saivat selityksen, kun yritimme mennä erääseen laitteeseen. Alueella olikin kolmen eri yrityksen laitteita, ja jokaiseen piti ostaa liput eri luukulta - ja tähän kyseiseen hieman Linnanmäen Raketti-laitetta muistuttavaan vehkeeseen emme ostamillamme lipuilla päässeet. Oli kyllä huvittavaa, että koko alueella oli ehkäpä 15 laitetta, ja jokainen yrittäjä oli päättänyt ostaa viikinkiveneen. Parin ajelun jälkeen otimme taksin metroasemalle ja nuokuimme takaisin Souliin. Reissu oli todella positiivinen yllätys ja Muuidon saaren rauha melkoista luksusta vain parin tunnin matkan päässä kymmenien miljoonien asukkaiden metropolista.

Jeju

No niin, nyt ollaan taas kotona Soulissa 14 tunnin matkanteon jälkeen,
5 päivän matka Jeju-saarelle oli kaikin puolin onnistunut. Ankaran väsymystilan vuoksi raportoin tapahtumista vain lyhyesti.

Koska emme lentäneet vaan kuljimme junalla ja lautalla, matka vei päivän suuntaansa, eli perillä oltiin perjantai-illasta tiistaiaamuun. Matka alkoi 3,5 tunnin luotijunamatkalla eteläiseen rannikkokaupunkiin Mokpoon, josta otimme autolautan itse saarelle. Jeju on noin puolen miljoonan asukkaan itsehallintoalue 100 km mantereelta etelään. Saari on melko suuri, ympärysmitaksi tuli todistettua skootterilla ajellen n. 250 km, ja keskellä sitä kohoaa Korean korkein vuori, sammunut tulivuori Hallasan.

Perjantaina emme tehneet juuri muuta kuin siirryimme majapaikkaamme saaren etelärannan tuntumaan Seogwipon kaupunkiin. Tapasimme laivalla yllättäen suomalaismiehen, joka oli työkomennuksella Mokpossa ja oli menossa sukeltamaan Jejulle. Päätin itsekin lähteä mukaan sukeltamaan, ja lauantaiaamuna veneilimmekin sukellusfirman paatilla lähisaareen, jonka rannalta suoritimme kaksi dyykkiä valtameren aaltoihin. Tropiikin väriloistoon vedenalainen elämä ei yltänyt, mutta korallia ja kaloja kyllä oli ihan mukavasti, ja bongasimmepa myös isohkon mustekalan kasvillisuuden seasta. Ehdottomasti hintansa arvoinen reissu, päivä kustansi hieman yli 60 euroa. Illalla voimat olivat aika lopussa, mutta kävimme vielä vuokraamassa skootterin seuraavaksi päiväksi, tarkoituksena kiertää saari.



Sunnuntaiaamuna lähdimme aikaisin ajamaan rantatietä pitkin myötäpäivään. Liiankin suuri osa matkasta oli 4-kaistaista valtatietä jota pitkin oli tylsä jurnuttaa skootterilla, vaikka tehoja piisasikin 80km/h kulkevan liikenteen vauhdissa pysymiseen. Alkumatkasta kävimme uimassa upealla hiekkarannalla, ja jo siellä aavistelin että aurinko saattaisi kärventää nahkaani päivän aikana. Aurinkovoiteesta ei ollut tietoakaan, ja ennen puoltamatkaa nenäni punotti jo mukavasti, samoin käsivarret. Saaren pääkaupungista Jeju-si:sta löysimme onneksi aurinkovoidetta riistohintaan, mutta tässä vaiheessa olin jo melko ravunvärinen. Ehkäpä paisteeseen olisi voinut varautua edellisenä päivänä. Aurinko ja puolen päivän ajaminen oli vienyt suuren osan voimistamme, joten päätimme jättää väliin saaren kuuluista "lavatube cavet".


Itärannikolla oli yksi Jejun kuuluisimmista nähtävyyksistä, Ilchudongin sammunut tulivuori, joka ei tehnyt suurtakaan vaikutusta uupumuksen takia. Ilchudong on parin sadan metrin korkeudelle kohoava vuori, jonka kylkeä nousivat portaat koko matkan parinsadan metrin korkeudessa sijaitsevalle kraaterin reunalle asti. Illalla kävimme vielä maksamassa yhden lisäpäivän skootterivuokraan, koska maanantaina suunnitelmissa oli kiipeäminen Hallasanin huipulle, sekä sen jälkeen reissu skootterimatkalla löytämällemme uimarannalle parinkymmenen kilometrin päähän majapaikastamme.

Maanantaina kello soi taas varhain, ja vaelluskengät jalassa ajoimme muutaman kymmenen kilometrin matkan n. 700 metrin korkeudessa sijaitsevalle patikointipolun alkupisteelle. Suunnitelmissa oli kävellä pisin vuoren huipulle vievistä reiteistä, 9,6 km pituinen Seongpanak Trail. Vuoren huippu odotti 1950 metrissä, joten nousua matkalla oli reilusti yli kilometri. Ensimmäiset 6 kilometriä olivat melko loivaa nousua, ainoa haaste oli itse polku - maaston suojelemiseksi vaeltajamassoilta koko matka oli "päällystetty" laavakivilohkareilla joten nousu oli melkoista kivikossa kävelemistä. Viimeiset kilometrit olivatkin sitten melkoista tuskaa, kun kahden kilometrin matkalla noustiin 500 metriä ylöspäin. Maisemat huipulta palkitsivat kuitenkin patikoijan, tosin kraaterijärvi oli kuiva sateettomien kelien takia. Hienojen maisemakuvien ottamista häiritsi ilman utuisuus - ongelma joka tuntuu olevan tässä maassa alati läsnä, näkyvyyttä ei ole montaakaan kilometriä. Korealaiset ovat varsinaista patikointikansaa, rankka reitti kuhisi kaikenikäisiä kanssakävelijöitä moderneine varusteineen ja vaellussauvoineen, ja suomalaisten metsien tyhjyyteen tottuneena väenpaljous hieman ärsyttikin. No, heidän vuorensahan tämä on ja suurimman osan matkasta saimme kulkea melko rauhassa. Kosmisena detailina mainittakoon 1500 m korkeuteen tuvalle vettä, pikanuudeleita ja muita tarvikkeita vienyt bensakäyttöinen monorail-häkkyrä, joka säksätti häiritsevästi välillä kannoillamme, välillä edellämme noin kävelyvauhtia. Saimme sen kuitenkin karistettua kannoiltamme kun kiristimme hieman tahtia.



Vaelluksen todelliset koitokset koettiin vasta paluumatkalla, jyrkkä laskeutuminen sai polvet huutamaan armoa ja matka tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Mukulainen "polku" ei ainakaan helpottanut taivalta, onneksi selvisimme alas ehjin nilkoin, josta kuuluu kiitos tukeville kengille. Vuorelta oli hauskaa huristella alas serpentiinitietä pitkin kohti hiekkarantaa. Hikisen trekin jälkeen oli mahtavaa huuhtoa hiet valtameren mainingeissa, ja pitkän päivän jälkeen uni tuli helposti. Tänään kello soikin jo 5.30 pitkän paluumatkan alkamisen merkiksi. Paluu sujui kommelluksitta, ja nyt pitsan ja oluen jälkeen alkaa tämä poika olemaan petikamaa. Huomenna pitää selvitä kouluun yhdeksäksi Korean historiaa käsittelevälle kurssille. Lisää raporttia samalla taajuudella taas myöhemmin.

Menolippu Mokpoon

Tiistain kurssi, Information behaviour, vaikutti tylsältä eikä oikein opiskeluihini sopivalta, joten taidan jättää sen väliin. Taitaa käydä niin, että luen täällä vain korean kieltä ja kulttuuria, ja suorittelen parit virtuaali-amk-kurssit Suomesta että koodaustaidotkin kehittyvät. Täten myös aikataulu pysyy joustavampana ja reissaaminen on helpompaa. Kävimme juuri ostamassa junaliput perjantaiksi etelärannikolle Mokpoon, josta menemme lautalla Jeju-saarelle muutamaksi päiväksi. Siellä pitäisi olla hyvät vaellus-, snorklaus- ja skootteripäristelymahdollisuudet. Paluun hoidamme varmaan lentämällä.

Kävimme myös katsomassa oppaissa hehkutettua kanavaa keskustassa, mutta se paljastui tylsähköksi puroksi. Pikkuhiljaa sitä alkaa kaipaamaan tilaa ja luontoa ympärilleen, jatkuva metropolin hektisyys uuvuttaa.

Korealaiset tuntuvat olevan luonteeltaan kuin iloinen versio suomalaisista - eivät tule tyrkyttämään seuraansa, eivät tuijota ja ovat ehkä hieman varautuneita ensialkuun, mutta hymyä riittää! Todella harva vain osaa englantia joten kommunikaatio ei ole helppoa. Onneksi useimmissa ravintoloissa on ruokalistoissa annosten kuvat, joten aivan sokkona ei ateriaansa tarvitse tilata. Ruoka on pääosin tulista, mutta lisukkeena on aina paitsi kimchiä, myös muita happamia pikkuannoksia, kuten kurpitsaa ja monia tunnistamattomaksi jääneitä kasviksia. Pahaa ruokaa ei ole vielä tullut vastaan, mutta aterioihin kuuluvien lukusiten eri annosten erilaiset tulisuudet muodostavat kyllä mielenkiintoisen poltteiden sinfonian suun limakalvoille. Happamat lisukkeet neutraloivat poltetta jonkin verran joten paletti on melko balanssissa.

Ylipainoisia ihmisiä täällä ei juuri näe, kiitos kuulunee kasvispainotteiselle ruoalle. Nähtäväksi jää onko korealaisilla myös laihat geenit vai onnistuvatko katukuvassa melko tiuhaan näkyvät amerikkalaiset rasvaruokaketjut pulskistamaan tämänkin kansan vuosien kuluessa.

Seoulin sateenvarjot

Tänään on satanut koko päivän, joten jätimme vuoripatikoinnin väliin. Katukuva on surrealistinen: joka ikisellä ihmisellä on sateenvarjo. Kuvittele olevasi Stockmannin hullujen päivien ryysiksessä, mutta jokaisella ihmisellä on avoin sateenvarjo kädessään, sitten kerro ihmismäärä tuhannella niin pääset lähelle oikeaa tunnelmaa. Pitäisikö oma varjo nostaa vastaantulijan varjon yläpuolelle vai laskea alapuolelle kohdatessa? Maljaa kilistäessä on tärkeää että ei kilistä vanhemman / arvokkaamman ihmisen lasin yläpuolella. Onko sillä väliä kun kyseessä ovat sateenvarjot? Miten väistellä tuhansia ennustamattomasti liikkuvia, pysähteleviä ja sinkoilevia piikkejä?

Jokaisessa kaupassa ja kioskissa on joko sateenvarjonarikka tai hassu teline, josta saat koukattua suojapussin sateenvarjolle ettet kastele lattiaa. Muovia toki tuhlaantuu, mutta hauska keksintö. Ja täällä on muovin(kin) kierrätys käsittääkseni melko hyvissä kantimissa.