Syksy saapuu

Ruska alkaa näkymään Soulissakin ja lämpötila on päivisinkin jo lähempänä kymmentä kuin kahtakymmentä astetta. Syksy on tuonut mukanaan raikkaamman ilman ja ainainen utukin on hieman hälventynyt. Kävimme tänään koreankokeen jälkeen kävelyllä läheisellä nyppylällä, josta otin muutamia kuvia. Kuten kuvista näkyy, utua on edelleen mutta nyt mäeltä sai edes jonkinlaisia maisemaotoksia.


Niin ja se koreankoekin taisi mennä ihan mukavasti.

Kyllä täällä muuten opiskellaankin,

vaikka suurin osa teksteistäni onkin käsitellyt muuta elämää. Kuluva viikko on ollut midterm-exam-viikko, tosin itselläni ei ollut yhtään varsinaista tenttiä. Korean historian kurssilta saimme kotitentin, jonka parissa olen tänään puurtanut melkoisesti. Pitkiä esseitä laajojen lähdemateriaalien perusteella. Mutta kotitentti on meille laiskoille opiskelijoille ihan hyvä tapa oppia noita asioita perusteellisesti, ja professorille hyvä tapa hoitaa meille kohtalaiset arvosanat ja näin säilyttää omat kasvonsa ammattitaitoisena opettajana. Täällähän opettajan kunnia menisi, jos koko luokka saisi surkeat arviot tentistä.

Maanantaina on myös korean tentti, sitä odotan pienoisella kauhulla. Läpipääsyn kanssa nyt ei luulisi olevan ongelmia, mutta sanavarastoni ei vieläkään ole kovin laaja. On uskomattoman paljon vaikeampaa opetella sanastoa vierailla aakkosilla kuin lukea jotain ruotsin tai saksan sanoja. Kielioppi on kyllä hallussa, täällä sanat taipuvat hieman kuten suomessa eli prepositioiden sijasta niiden perään lisätään erilaisia päätteitä (sijamuotoja ei onneksi ole montaakaan toisin kuin meillä). Olisi hienoa oppia enemmän kieltä jotta paikallisiin voisi tutustua paremmin, kovin harva puhuu englantia millään tasolla. Mutta yhdessä lukukaudessa ei ihmeitä tehdä.

DMZ

Varhain lauantaiaamuna lähdimme USA:n armeijan järjestämälle retkelle Koreoiden väliselle demilitarisoidulle vyöhykkeelle eli DMZ:lle. Korean sotahan ei ole periaatteessa koskaan päättynyt virallisesti, ja rajavyöhyke onkin yksi maailman tiheimmin aseistetuista. Demilitarisoitu vyöhyke on neljän kilometrin levyinen ja kulkee koko Korean niemimaan halki 38. leveyspiirin tietämillä.

Soulista on matkaa rajalle vain 50 kilometriä, ja sinne johtaa valtava 8-kaistainen moottoritie, joka on alunperin rakennettu ainoastaan sotatilan varalta joukkojenkuljetusta varten, mutta on nykyään myös normaalikäytössä. Maiden välisen kireän tilanteen huomaa jopa iltalenkillä - reitin varrella kukkulan huipulla on armeijan ilmatorjuntatykkejä ja jatkuva sotilasvartio. Moottoritie rajalle on aidattu piikkilangalla koko matkalta, ja tasaisin välimatkoin tien varrella on armeijan rakennuksia ja vartiotorneja. Rajan lähestyessä liikenne vähenee ja piikkilanka tihenee, ja joissain paikoissa on tien varrella valtavia betonimöhkäleitä jotka voidaan räjäyttämällä kaataa tien tukkeeksi mahdollisen hyökkäyksen sattuessa.

Saavuttuamme DMZ:n sisään, amerikkalainen sotilas piti lyhyen johdantoluennon Korean jakaantumisesta ja sodasta, sekä demilitarisoidusta vyöhykkeestä. Sitten meitä ajelutettiin muutamaan kohteeseen vyöhykkeen sisällä: Koreoiden rajalinjalle, sekä yhdelle vartiotornille. Rajalinjalla oli vastakkain etelän ja pohjoisen rakennuksia ja sotilaita, sekä muutama neuvotteluille varattu rakennus, joiden sisällä rajalinja kulki. Siellä pääsimme jopa astumaan muutaman metrin pohjoisen puolelle. Ollessamme ulkona, Pohjois-Korean sotilaat valvoivat meitä jatkuvasti kiikareilla muutaman kymmenen metrin päästä


Vartiotornilta näimme asumattoman propagandakylän pohjoisen puolella, sekä siellä sijaitsevan maailman korkeimman lipputangon, jossa roikkui maailman suurin lippu. Etelä ja pohjoinen olivat pystyttäneet kilpavarusteluna toinen toistaan suurempia lipputankoja omille lipuilleen, ja nyt pohjoisessa on 160 metrinen, Näsinneulan korkuinen tanko, jossa "liehuu" yli 30 metriä leveä Pohjois-Korean lippu. Tosin liehumiseen vaaditaan melkoinen puhuri, ja ainakin oppaamme kertoman mukaan se on laskettava aina sateella, koska se repeytyisi oman painonsa alla märkänä.

Kierros DMZ:n sisällä päättyi tähän, mutta reissumme jatkui vielä tarkkailuasemalle, josta näkyi vyöhykkeen yli pitkälle pohjoisen puolelle - tosin utuisen kelin takia hieman vähemmän pitkälle. Pohjoisen puolella on Kaesongin erityistalousalue, jossa on Hyundain tehdas, sekä hieman kauempana varsinainen Kaesongin kaupunki, joka on maan toiseksi suurin. Tarkoituksenamme olisi mennä päiväretkelle Kaesongiin ensi kuussa (kaupunkiin pääsee nykyään 300 ulkomaalaista päivässä erittäin tiukasti ohjatulle käynnille), mutta tuoreimpien uutisten mukaan Pohjois-Korea on kieltänyt ulkomaalaisten maahantulon tästä päivästä alkaen, ja tänään pitäisi myös olla tiedossa virallinen tiedotus maan hallituksen taholta. Koskeeko tämä sitten Kim Jong Ilin kuolemaa, vallankaappausta vai mitä, jää nähtäväksi.

Viimeisenä kävimme yhdessä monista tunneleista, jotka Pohjois-Korea oli kaivanut rajan ali yllätyshyökkäystä varten, mutta jotka paljastuivat ennen kuin niitä ehdittiin käyttää (viimeisin vasta 90-luvulla). Se ulottui satoja metrejä etelän puolelle ja sitä pitkin olisi voinut siirtää jopa kymmeniä tuhansia sotilaita tunnissa.

Jokaisessa pysähdyspaikassa oli luonnollisesti myös matkamuistomyymälöitä, joista sai mm. pohjoiskorelaisia tuotteita kuten seteleitä, postimerkkejä ja alkoholijuomia. Itse ostin pullon sikäläistä olutta sekä Pyongyang Soju Factoryn sojupullon. Olutta en ole vielä maistanut, mutta soju oli monin verroin pahempaa kuin etelän versiot - tuli jopa mieleen lisäätäänkö Pjongjangissa metanolia vientiin lähteviin pulloihin kapitalistisikojen pään menoksi. No, näkö on vielä tallella joten ilmeisesti tästä ei ole kyse.

Kalatohtori ja kuuma koira

Eläinten ystävänä päätin viettää perjantain erilaisten elikoiden parissa. Suuntasin aluksi dr. Fishin luokse läheiseen kahvilaan, jossa kalatohtorilla ja muutamalla sadalla kollegallaan on vastaanotto jalkakylpyaltaassa. Siellä tämä avulias joukko syö kuolleen ihon ja muun kuonan kaupunkikävelyn rasittaman potilaan jaloista varsin kohtuulliseen noin 1,2 euron hintaan. Kalat ovat hieman miljoonakalaa suurempia ja kutittavat melkoisesti näykkiessään ihoa. Vartin käsittelyn jälkeen jalat ovat sileät, rentoutuneet ja valmiina uusiin seikkailuihin. Pitää selvittää saako näitä kaloja ostettua Suomesta, tietokoneella istuessa olisi mukavaa jos voisi huljutella jalkojaan kalavadissa.

Kalahoidon jälkeen oli korealaisen hot dogin vuoro. Täällähän tuo ihmisen paras ystävä on suosittu paitsi lemmikkinä, myös ateriana, ja koirarakkaana ihmisenä en tietenkään voinut olla kokeilematta pitäisinkö piskistä myös lautasellani. Koiran tarjoilu on täällä kuitenkin periaatteessa laitonta (joskin erittäin yleistä), joten ravintolan löytäminen vaati hieman vaivannäköä. Ikkunoissa tai ruokalistoissa ei mainita koiranlihaa nimeltä, joten Mustia tarjoileva ruokala oli etsittävä hokemalla "gägogi? gägogi?"-kysymystä paikallisille katujen varsilla. Etsiskely tuottikin tulosta, ja ravintolaan astuessa ja suht' vastenmielisen tuoksun löyhähtäessä kasvoille ei ollut epäilystäkään, etteikö paikka olisi oikea. Jutusteltuani hetken surkealla koreantaidollani tarjoilijan kanssa ja osoiteltuani seinällä olevaa listaa ja naapuripöydissä höyryäviä patoja, saimme illalliskaverini kanssa eteemme kaasuliedelle kattilan, jossa oli lientä, vihanneksia ja mausteita. Sitten tarjoilija toi pöytään suurehkon palan koiranlihaa, ja pilkkoi sen kattilaan. Tätä keitontapaista sitten kauhottiin lautaselle, josta otettiin syömäpuikoilla lihaa ja vihanneksia, kieriteltiin ne mausteseoksessa ja nautittiin. Makua voisi luonnehtia mielenkiintoiseksi eikä lihanpalojen syömisen kanssa ollut mitään ongelmia, mutta ei ruoka kyllä mitään herkkua ollut. Keitetyn koiran haju sen sijaan on todella luotaantyöntävä. Kokeilemisen arvoinen juttu, mutta kulinaristiset seikkailuni koiramaailmassa jäänevät kuitenkin tähän yhteen kertaan.

Tokio

Tämä kaupunki on itse koettava, jotta sen mittakaavan voisi käsittää. Maailman suurin metropolialue, jossa asuu laskutavasta riippuen 32-37 miljoonaa ihmistä. Uusi lempikaupunkini Tokio. Toki Soulkin on suuri, mutta Tokiossa kaikki on suurempaa, värikkäämpää ja kauniimpaa. Vietimme kaupungissa vajaat viisi päivää, joka riitti pintaraapaisuun, mutta valtavasti jäi kokematta ja takaisin on vielä joskus päästävä. Yksityiskohtaisesta matkaraportista tulisi aivan liian pitkä, joten kokoan alle hieman huomioita ja kohokohtia.

Ihmiset ovat silmiinpistävästi yksilöllisemmän näköisiä kuin Koreassa - täällä Soulissa nuoretkaan eivät pukeudu värikkäästi tai repäisevästi, kun taas Tokiossa tuntee itsensä tylsäksi ja harmaaksi hypertrendikkäiden nuorten keskellä. Toisaalta pukumiesten kolonnat ovat huomattavasti runsaslukuisempia kuin Soulissa.

Hintataso on selvästi kalliimpi kuin Koreassa, melko lähellä Suomea. 100 euron päiväbudjetilla majoittuu, syö, juo, juhlii, liikkuu ja vähän shoppaileekin kunhan ei aivan älyttömyyksiin mene. 50 eurollakin pärjäisi, mutta moni hupi jäisi kokematta.


Ruoka oli hyvää, mutta kalliihkoa, onneksi kaupoista sai muutamalla eurolla lunchboxeja joilla budjettireissaajankin nälkä pysyy loitolla. Lauantai-iltana päätimme kokeilla Japanin erikoisuutta, valasta. 6 ruokalajin aterialla neljässä ruoassa oli valaanlihaa, ja menu osoittautuikin mielenkiintoiseksi makumatkaksi tuon merten lehmän syvempään olemukseen. Aloitimme raa'alla valaan pyrstöllä, jota seurasi valas-sashimi ja friteeratut valaanpalat, ja pääruoka oli nuudelikeiton tapainen pata, jossa kypsytimme itse valaan nahkaa, kieltä ja tavallisia valaanlihapaloja. Herkut huitaistiin alas paikallisella oluella ja makuhermot tasapainotettiin lopuksi jäätelöllä ja vihreällä teellä. Yllätyin positiivisesti valaan mausta, liha on melko voimakasta ja riistaista, mutta rakenteeltaan mureaa ja pehmeää. Lämmin suositus kaikille gastronomiasta ja erikoisista ruoista kiinnostuneilla.

Yöelämä on uskomatonta! Shibuyan klubialue on käsittämättömine ihmismassoineen, suomalaisen kerrostalon kokoisine valomainoksineen, tuhansine ravintoloineen, loputtomine neonvaloineen ja 2020-luvun tunnelmineen humalluttava kokemus jo sinänsä. Jokaiselle löytyy taatusti jotain. Kävin suomalaisen tutun kanssa muutamalla klubilla, ja aiemmista kokemuksistani niille vetää edes etäisesti vertoja vain Jakartan Stadium-klubi. Molemmat paikat olivat varsinaisia viranomaisen painajaisia - kapeita portaita, sokkeloisia tiloja, liian lujaa hakkaavaa teknobiittiä ja aivan liikaa ihmisiä, mutta tunnelma oli todellakin katossa ja musiikki hyvää. Ja bileet eivät lopu kesken, toisessa klubissa pääsali aukesi vasta aamuneljältä (kolkuttelee jo naurettavuuden rajoja). Soulista ei ole oikein löytynyt omaan makuuni sopivia bilepaikkoja, mutta Tokiossa tätä ongelmaa ei ollut. Sisäänpääsystä veloitettiin melkoisia summia, 25-40 euroa, mutta juomat olivat varsin kohtuuhintaisia, noin 4 e.

Japanilaiset ovat hulluna videopeleihin, kolikkoautomaatteihin ja kaikenlaisiin vimpaimiin. Kaikkialla, pientenkin katujen varsilla on automaatteja, joista voi ostaa tupakkaa, olutta, ruokaa, leluja ja mitä ikinä mieleen juolahtaa. Monikerroksisia videopelihalleja on kaikkialla, samoin eräänlaisia "sähköfortunoita", joihin nipponilaiset syöttävät jenejä lasittunut katse silmissään. Varsinainen pelaajien ja vimpainfriikkien mekka oli Segan Joypolis, jossa oli erilaisia simulaattoreita, 3d-elokuvia ja virtuaaliajeluita, sekä valtavasti normaaleja kolikkopelejä. Suurin osa laitteista oli vuosituhannen vaihteen ajoilta, joten mitään todella tajuntaa mullistavaa paikka ei tarjonnut, mutta meteliä, adrenaliinia ja surrealistista tunnelmaa sitäkin enemmän.

Mitä olisi matka Japaniin ilman sumo-ottelun näkemistä? Siispä suuntasimme sumoturnaukseen lauantaipäivänä. On myönnettävä, että tapahtuma ei vastannut juurikaan mielikuviani sumopainista. Suurin osa ajasta meni erilaisiin seremonioihin ja rituaaleihin - sumopainijat jopa lauloivat kehässä kierrättäen mikrofonia toinen toisilleen. Ennen ottelua tömisteltiin ja heiteltiin kalkkia tms. minuuttikaupalla, ja itse koitos kesti usein vain sekunteja. Mielenkiintoista joka tapauksessa, ja ehdottomasti kokemisen arvoinen tapahtuma.

Viimeisenä päivänä kävimme japanilaisessa kylpylässä. Kuumien lähteiden ympärille rakennetut kylpylät ovat Japanilainen perinne, ja jopa tänne Tokion keskelle oli saatu aitoa "kuumavesilähdevettä" poraamalla yli kilometrin reikä maaperään. Paikka muistutti melko lailla korealaista kylpylää, tosin tässä kyseisessä laitoksessa oli myös muutama ulkoallas, joissa oli mahtavaa lillua lämpimän höyryn ja viileän vesisateen keskellä. Kuten Koreassa, myös täällä naiset ja miehet kylpivät eri puolilla, ja alasti.
Metroverkko oli erittäin toimiva, mutta hieman sekava johtuen siitä, että verkossa oli useiden eri yhtiöiden linjoja, eivätkä liput käyneet ristiin eri yhtiöiden välillä (ellei ostanut todella kallista päiväpassia, joka maksoi yhtä paljon kuin jokaisen firman omat päiväpassit yhteensä). Onneksi suuressa metroverkossa navigoimista on tullut jo harjoiteltua, joten paikasta toiseen liikkuminen ei tuottanut ongelmia missään vaiheessa.

Loppupäätelmä: menkää Tokioon. Minäkin aion mennä.

Autotehtaalla

Eilen torstaina kävimme Korean kulttuurikurssin kanssa Hyundai Motorsin tehtaalla Asanissa, parin tunnin matkan päässä Soulista. Jo bussimatka oli mielenkiintoinen, kun puolet matkasta oli Soulin esi- ja satelliittikaupunkeja, ja 30-40-kerroksisten asuintalojen metsät kohosivat tien varressa. Sadat ja tuhannet valtavat talot tuntuivat vain jatkuvan ja jatkuvan - no, jossainhan niiden parinkymmenen miljoonan ihmisen on asuttava.

Itse tehtaalla saimme perinpohjaisen kierroksen useimpien tuotantohallien läpi. Auton elämä alkaa teräsrullasta, josta sitten leikataan melkoinen määrä erilaisia osia auton kehikkoa varten - katto, kyljet, ovet, konepelti ja tuhansia pienempiä osia. Varsinkin tämä ensimmäinen halli, jossa runko syntyy, oli erittäin pitkälle automatisoitu - erilaisia robotteja oli yli 300, mutta ihmistyöntekijöitä vain kourallinen. Valtavat prässit, leikkurit, poraus-, ruuvaus-, hitsaus- yms. robotit, katossa kulkevat kuljettimet ja lattioilla viivoja pitkin ajavat robottikärryt olivat todella vaikuttava ilmestys ja varsinainen insinöörien taidonnäyte. Tehtaasta putkahtaa uusi auto ulos joka 57:s sekunti, joten tahti on melkoinen.

Maalaushalliin emme päässeet, mutta siellä runko uitetaan muutamassa maalisammiossa ja kuivataan uunissa, ja sitten se siirtyy varsinaiseen kokoonpanohalliin, jossa moottori, sähköjohdot, renkaat, ja kaikki muukin asennetaan siihen. Tässä hallissa ihmisen osuus oli suuri, yhteensä työntekijöitä oli tuhansia. Erilaisia työvaiheita ja -pisteitä oli satoja, ja jokaisessa pisteessä työntekijällä oli enintään 57 sekuntia aikaa hoitaa oma osuutensa, ennenkuin auto siirtyi seuraavaan osioon. Autojen loputon virta liikkui liukuhihnalla pysähtymättä hetkeksikään, voisin kuvitella, että tuollainen työ on aika stressaavaa (ja yksitoikkoista!) eikä virheisiin ole varaa. Tosin näytti joillain työntekijöillä olevan aikaa ristisanojenkin ratkontaan - 30 sekuntia työtä ja 27 sekuntia ristisanoja! Tehdas pystyy tuottaamaan samalla linjalla jopa neljää eri automallia samaan aikaan, ja kokoonpanohallissa niistä voidaan kustomoida - jos en väärin muista - jopa satoja erilaisia valmiita autoja. Jokaisessa rungossa oli RFID-siru, joka kertoi työntekijöille, mitä juuri kyseiseen autoon piti asentaa. Mitään fundamentaaleja eroja näissä malleissa ei tietenkään ole (neljän erilaisen korimallin lisäksi - tällä hetkellä tuotannossa oli käsittääkseni kaksi), mutta maali, sisustus ja varustelu vaihtelevat. Valmis auto koostuu yli 25000:sta osasta, ja ymmärtääkseni sen matka teräsrullasta valmiiksi kiesiksi ei kestä juuri päivää kauempaa. Suurin osa sisäkomponenteista toki tulee valmiina muilta tehtailta (moottorit rakennetaan kyllä samassa tehtaassa), mutta tehdas ja tuotantoprosessi olivat melko kunnioitustaherättäviä.

Koreassa tauoton tehdastyö on kaksi- ei kolmivuorotyötä kuten Suomessa, joten työpäivät ovat melko pitkiä. Ja ne ovat sitä muuallakin kuin tehtaissa - virallinen työaika on kai yhdeksän tuntia, mutta käytännössä päivät venyvät 10-12 tuntiin, jonka päälle tulee usein vielä puolipakollista ryypiskelyä pomon kanssa. Kun tuohon vielä lisää 1-2h työmatkat, niin perhe-elämälle ei jää paljoa aikaa. Kuusipäiväisestä työviikosta ollaan kai sentään jo joissain paikoissa siirrytty viisipäiväiseen.

Seuraavaksi onkin sitten vuorossa Tokio, 20 minuutin päästä lähden kohti lentokenttää. Tuossa maailman suurimmassa metropolissa viihdymme tiistaihin asti, odotukset ovat korkealla.

Ilotulitusta, saunomista, aurinkoa ja Maoa

Lauantaina Han-joen rannalla oli suuri ilotulitustapahtuma. Tulitukset olivat melkoisen hienoja, mutta parhaiten mieleen jäi silti matka rantapuistoon miljoonan muun soulilaisen kanssa. Metrot olivat niin täynnä, että hengittäminenkin oli työlästä, onneksi sentään kaikki muutkin olivat matkalla samaan paikkaan, joten toisin kuin normaalissa ruuhkassa, tällä kertaa ei tarvinnut murehtia siitä, pääseekö vääntäytymään massan läpi ulos oikealla pysäkillä. Luultavasti puistoon olisi päässyt nostamalla jalat ilmaan ja ajelehtimalla ihmismassan puristuksessa. Lähin metroasema oli ilmeisesti niin täynnä, että metro ei edes pysähtynyt siinä, vaan jouduimme kävelemään yhden pysäkinvälin maan pinnalla. En ole varmaan koskaan nähnyt niin paljon ihmisiä kuin tuona päivänä.

Tulituksen jälkeen odottelimme, että ihmismassat purkautuvat puistosta, ja sitten siirryimme yliopistomme lähelle olutta litkimään ja myöhemmin myös karaokea laulamaan. Täällä karaokepaikat poikkeavat melkoisesti suomalaisista vastineistaan - seurue vuokraa oman kopin, jonne mahtuu 6-8 henkeä hoilaamaan keskenään (myös DVD-leffojen katselua varten on samantyylisiä paikkoja). Yöllä päätimme lähteä vielä kylpylään rentoutumaan, osa paikoista kun on auki vuorokauden ympäri. Kuumat yrttialtaat ja saunat tekivätkin hyvää aamuneljältä, ja niiden jälkeen olo oli niin rento, että taksi kotikulmille tuntui turhalta, saihan kylpylässäkin nukkua. Ylimmän kerroksen makuusalissa uni tuli silmään mukavasti, ja aamulla kömmin vielä parin tunnin tirsoille happihuoneeseen yöelämän jälkeistä heikotusta hoitamaan. Toimii!

Eilen olimme Innan kanssa päiväretkellä vanhalla tutulla Muiidon saarella. Laskuvesi oli todella alhaalla ja vetäytyneen meren paljastamalla merenpohjalla kyykki simpukankerääjiä työssään. Aurinko paistoi ja mukava lokakuinen hieman yli 20-asteinen tuulenvire hyväili ihoa istuskellessamme rantakivellä keksejä mutustellen ja kirjojamme lukien. Itselläni on työn alla Jung Changin ja Jon Hollidayn kirjoittama Maon elämäkerta, joka on yksi mukaansatempaavimmista tietokirjoista aikoihin. Kaikista kauheuksista lukiessaan ei voi olla ahdistumatta, mutta kirjaa ei malta laskea käsistään. Kouluaikoina en muista juurikaan Maon hallinnosta kuulleeni, länsimaissa Hitlerille lienee varattu pahimman diktaattorin viitta. Todellisuudessahan Mao pisti käytännössä kaikilla mittareilla vielä monta kertaa "paremmaksi" teurastaen niin ystäviä kuin vihollisia, hirmuhalliten neljäsosaa maapallon ihmisistä ja aiheuttaen lopulta kymmenien miljoonien ihmisten kuoleman. Erittäin suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa.

Leijapoika

Eilen vuokrasimmme polkupyörät 63 buildingin läheltä Han-joen rannalta. Saapuessamme rantaan taivaalla lensi kymmeniä ellei satoja leijoja, ja päätin itsekin ostaa moisen puistossa olleesta kojusta. Leija oli käytännössä värjätty muovikassi ja kaksi tikkua ristissä, mutta eipä hintakaan ollut päätähuimaava, ja se lensi vallan mainiosti. Leijatuokion jälkeen hyppäsimme polkupyörien selkään kohteenamme World Cup Stadiumin ympärillä oleva puisto noin viiden kilometrin päässä. Joen ranta oli, yllättävää kyllä, vailla taloja ja autoliikennettä, leveä pyörätie ja puistomainen alue jatkui kilometritolkulla joen molemmin puolin. Fillarit eivät olleet aivan uusinta huutoa ja 190-senttisenä mukavan ajoasennon löytäminen korealaisille mitoitetun pyörän satulasta osoittautui mahdottomaksi. Pääsimme kuitenkin stadionpuistoon, jossa vietimme hetken istuskellen ja ihmisiä katsellen. Auringon alkaessa laskea ajoimme noin tunnin matkan takaisin.

En tiedä, mikä korealaisessa lastenkasvatuksessa on vikana, mutta monet tuntuvat olevan paitsi uimataidottomia, myös pyöräilykyvyttömiä. Oletteko koskaan nähneet apupyöriä aikuisen ihmisen polkupyörässä? En minäkään ollut ennen eilistä. Lisäksi monien ajotyyli oli todella vaappuva ja ennakoimaton, ja saimmekin todistaa törmäyksiä ja kaatumisia. No, maassa maan tavalla ja eiköhän onnellinen elämä onnistu ilman polkupyörää ja polskimista.

Kävimme eilen myös sotamuseossa, jossa kerrottiin Korean jakaantumisesta ja Korean sodasta. Museon pihalla oli vaikuttava kokoelma erilaisia tykkejä, panssarivaunuja ja lentokoneita, suurimpana legendaarinen B-52 pommikone. Laajoissa sisätiloissa kerrottiin yksitykskohtaisesti itsenäistymisen ja sodan tapahtumista, sekä myös Korean joukkojen toimista ympäri maailmaa rauhanturva- ja sotatehtävissäkin. Sota vetää aina hiljaiseksi, mutta visiitti oli mielenkiintoinen ja ajatuksiaherättävä. Ei ollut paljosta kiinni, ettei koko Korea olisi kommunistinen valtio. Ilman YK:n ja USA:n väliintuloa näin olisikin käynyt. Korea on ehkä havainnollisin esimerkki siitä, miten erilaisiin lopputuloksiin melko samoista lähtökohdista voidaan 50 vuodessa päätyä.

Kohta olisi tarkoitus suunnata laukkakisoihin ja kokeilla vedonlyöntiä, seuraava blogikirjoitus saattaakin sitten olla miljonääri-Nikon käsialaa.