Jeju

No niin, nyt ollaan taas kotona Soulissa 14 tunnin matkanteon jälkeen,
5 päivän matka Jeju-saarelle oli kaikin puolin onnistunut. Ankaran väsymystilan vuoksi raportoin tapahtumista vain lyhyesti.

Koska emme lentäneet vaan kuljimme junalla ja lautalla, matka vei päivän suuntaansa, eli perillä oltiin perjantai-illasta tiistaiaamuun. Matka alkoi 3,5 tunnin luotijunamatkalla eteläiseen rannikkokaupunkiin Mokpoon, josta otimme autolautan itse saarelle. Jeju on noin puolen miljoonan asukkaan itsehallintoalue 100 km mantereelta etelään. Saari on melko suuri, ympärysmitaksi tuli todistettua skootterilla ajellen n. 250 km, ja keskellä sitä kohoaa Korean korkein vuori, sammunut tulivuori Hallasan.

Perjantaina emme tehneet juuri muuta kuin siirryimme majapaikkaamme saaren etelärannan tuntumaan Seogwipon kaupunkiin. Tapasimme laivalla yllättäen suomalaismiehen, joka oli työkomennuksella Mokpossa ja oli menossa sukeltamaan Jejulle. Päätin itsekin lähteä mukaan sukeltamaan, ja lauantaiaamuna veneilimmekin sukellusfirman paatilla lähisaareen, jonka rannalta suoritimme kaksi dyykkiä valtameren aaltoihin. Tropiikin väriloistoon vedenalainen elämä ei yltänyt, mutta korallia ja kaloja kyllä oli ihan mukavasti, ja bongasimmepa myös isohkon mustekalan kasvillisuuden seasta. Ehdottomasti hintansa arvoinen reissu, päivä kustansi hieman yli 60 euroa. Illalla voimat olivat aika lopussa, mutta kävimme vielä vuokraamassa skootterin seuraavaksi päiväksi, tarkoituksena kiertää saari.



Sunnuntaiaamuna lähdimme aikaisin ajamaan rantatietä pitkin myötäpäivään. Liiankin suuri osa matkasta oli 4-kaistaista valtatietä jota pitkin oli tylsä jurnuttaa skootterilla, vaikka tehoja piisasikin 80km/h kulkevan liikenteen vauhdissa pysymiseen. Alkumatkasta kävimme uimassa upealla hiekkarannalla, ja jo siellä aavistelin että aurinko saattaisi kärventää nahkaani päivän aikana. Aurinkovoiteesta ei ollut tietoakaan, ja ennen puoltamatkaa nenäni punotti jo mukavasti, samoin käsivarret. Saaren pääkaupungista Jeju-si:sta löysimme onneksi aurinkovoidetta riistohintaan, mutta tässä vaiheessa olin jo melko ravunvärinen. Ehkäpä paisteeseen olisi voinut varautua edellisenä päivänä. Aurinko ja puolen päivän ajaminen oli vienyt suuren osan voimistamme, joten päätimme jättää väliin saaren kuuluista "lavatube cavet".


Itärannikolla oli yksi Jejun kuuluisimmista nähtävyyksistä, Ilchudongin sammunut tulivuori, joka ei tehnyt suurtakaan vaikutusta uupumuksen takia. Ilchudong on parin sadan metrin korkeudelle kohoava vuori, jonka kylkeä nousivat portaat koko matkan parinsadan metrin korkeudessa sijaitsevalle kraaterin reunalle asti. Illalla kävimme vielä maksamassa yhden lisäpäivän skootterivuokraan, koska maanantaina suunnitelmissa oli kiipeäminen Hallasanin huipulle, sekä sen jälkeen reissu skootterimatkalla löytämällemme uimarannalle parinkymmenen kilometrin päähän majapaikastamme.

Maanantaina kello soi taas varhain, ja vaelluskengät jalassa ajoimme muutaman kymmenen kilometrin matkan n. 700 metrin korkeudessa sijaitsevalle patikointipolun alkupisteelle. Suunnitelmissa oli kävellä pisin vuoren huipulle vievistä reiteistä, 9,6 km pituinen Seongpanak Trail. Vuoren huippu odotti 1950 metrissä, joten nousua matkalla oli reilusti yli kilometri. Ensimmäiset 6 kilometriä olivat melko loivaa nousua, ainoa haaste oli itse polku - maaston suojelemiseksi vaeltajamassoilta koko matka oli "päällystetty" laavakivilohkareilla joten nousu oli melkoista kivikossa kävelemistä. Viimeiset kilometrit olivatkin sitten melkoista tuskaa, kun kahden kilometrin matkalla noustiin 500 metriä ylöspäin. Maisemat huipulta palkitsivat kuitenkin patikoijan, tosin kraaterijärvi oli kuiva sateettomien kelien takia. Hienojen maisemakuvien ottamista häiritsi ilman utuisuus - ongelma joka tuntuu olevan tässä maassa alati läsnä, näkyvyyttä ei ole montaakaan kilometriä. Korealaiset ovat varsinaista patikointikansaa, rankka reitti kuhisi kaikenikäisiä kanssakävelijöitä moderneine varusteineen ja vaellussauvoineen, ja suomalaisten metsien tyhjyyteen tottuneena väenpaljous hieman ärsyttikin. No, heidän vuorensahan tämä on ja suurimman osan matkasta saimme kulkea melko rauhassa. Kosmisena detailina mainittakoon 1500 m korkeuteen tuvalle vettä, pikanuudeleita ja muita tarvikkeita vienyt bensakäyttöinen monorail-häkkyrä, joka säksätti häiritsevästi välillä kannoillamme, välillä edellämme noin kävelyvauhtia. Saimme sen kuitenkin karistettua kannoiltamme kun kiristimme hieman tahtia.



Vaelluksen todelliset koitokset koettiin vasta paluumatkalla, jyrkkä laskeutuminen sai polvet huutamaan armoa ja matka tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Mukulainen "polku" ei ainakaan helpottanut taivalta, onneksi selvisimme alas ehjin nilkoin, josta kuuluu kiitos tukeville kengille. Vuorelta oli hauskaa huristella alas serpentiinitietä pitkin kohti hiekkarantaa. Hikisen trekin jälkeen oli mahtavaa huuhtoa hiet valtameren mainingeissa, ja pitkän päivän jälkeen uni tuli helposti. Tänään kello soikin jo 5.30 pitkän paluumatkan alkamisen merkiksi. Paluu sujui kommelluksitta, ja nyt pitsan ja oluen jälkeen alkaa tämä poika olemaan petikamaa. Huomenna pitää selvitä kouluun yhdeksäksi Korean historiaa käsittelevälle kurssille. Lisää raporttia samalla taajuudella taas myöhemmin.